Minun on aina ollut vaikeaa olla "nainen".
Minun on aina ollut vaikeaa edustaa sitä sukupuolta, joka minulle syntymän jälkeen määriteltiin, koska koen epäonnistuvani edustustehtävässäni toistuvasti - joka päivä, nytkin. Ehkä asetan mallin "naisesta" itse päähäni, ehkä se on asetettu sinne jo lapsena. Se malli on hyvin stereotyyppinen ja liittyy käyttäytymiseen ja pukeutumiseen.
Minä en istu sievästi. En jaksa käyttää meikkiä. Hiukseni leikkaan edesmenneen koirani trimmaussaksilla. Piereskelen julkisesti. Käytän samoja vaatteita monta päivää putkeen enkä jaksa käydä shoppailemassa. Olen mennyt jo liian monta kertaa juhliin pelkissä tennareissa, koska olen unohtanut, että naiset käyttävät sisällä korkokenkiä. Tykkään "likaisista" hajuista. Puhun törkyjä. Puhun seksistä. En jaksaisi käyttää rintaliivejä, ja minua ärsyttää, että rintani saisivat täyden huomion, jos en käyttäisi liivejä julkisesti. (Tosin en minäkään saa katsettani irti naisen rinnoista, koska ne ovat niin kauniit.) Minusta on ihana katsella naisia ja naisen kaunista vartaloa, ja toisinaan taas olen naisille mustasukkainen heidän upeudestaan. Joskus pääni meinaa räjähtää, jos lähden naisporukalla johonkin, koska voi sitä säätämisen ja kälätyksen määrää. Minut tekee surulliseksi se, että naiset eivät usko itseensä ja haukkuvat kilpaa itseään ja kehoaan.
Seksuaalisuuteni (joka on siis eri asia kuin kokemus sukupuolesta) määrittely on ollut minulle helppoa, koska minulla on vagina, joka kaipaa penistä, ja tämä on yleisesti hyväksyttyä. Vaikka olen aina ollut ihastunut maskuliinisiin miehiin, minusta olisi ihanaa olla se osapuoli, joka saa survoa melaansa tiukkaan kosteaan reikään. Minulla taitaa olla peniskateus.
Minä en usko, että olen yksin näiden tuntemusteni kanssa. Ja siihen on selitys.
"Vuoden 2015 alussa sukupuoli-identiteettejä arveltiin olevan maailmassa noin 7 285 000 000", kirjoittaa ihanasti Juha Kilpiä kirjassaan Nimestä minut tunnet.
Se tarkoittaa, että minulla on oma sukupuoli-identiteettini. Ja sinulla. Ja sinulla ja sinulla ja sinulla siellä takarivissä. Kaikilla on omansa eikä kenenkään muun oikeus ole sitä määrittää toisen puolesta.
Minä muistan, kun joskus nuorempana ihmettelin ihan tosissani sitä, miksei pikajuoksija Caster Semenyan housuihin kurkata, jotta selviää se jahkailu sen sukupuolen kanssa. Nyt hävettää.
Hävettää tosi paljon. Minä en ymmärtänyt silloin. En ollut kuullutkaan sanaa intersukupuolinen. Tiesin vain hermafrodiitin, ja se kuulosti haukkumasanalta ja sirkusnähtävyydeltä.
Minulla on sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä pinttyneitä käsityksiä ja stereotypioita päässäni. Sinullakin on. Ja sinulla ja sinulla ja sinulla siellä takarivissä. Mutta ei hätää.
Rohkeutta on ottaa uutta tietoa vastaan, ja muuttaa ajattelutapaansa sen pohjalta. Rohkeutta ei ole pysyä jääräpäisesti vanhassa kannassa vain siksi, että se tuntuu turvallisemmalta.
Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen itsemurhatilastot ovat korkeampia kuin niiden, jotka ilmaisevat sukupuoltaan omalle synnynnäiselle sukupuolelle ominaisesti, ja jotka kokevat itsensä selkeästi heteroseksuaalisiksi.
Tämä tilasto pitää saada nollantumaan, ja siihen tarvitaan kaikkien apua - minun, ja sinun ja sinun ja sinun siellä takarivissä. Kaikkien.
Rohkeutta!
Minun on aina ollut vaikeaa edustaa sitä sukupuolta, joka minulle syntymän jälkeen määriteltiin, koska koen epäonnistuvani edustustehtävässäni toistuvasti - joka päivä, nytkin. Ehkä asetan mallin "naisesta" itse päähäni, ehkä se on asetettu sinne jo lapsena. Se malli on hyvin stereotyyppinen ja liittyy käyttäytymiseen ja pukeutumiseen.
Minä en istu sievästi. En jaksa käyttää meikkiä. Hiukseni leikkaan edesmenneen koirani trimmaussaksilla. Piereskelen julkisesti. Käytän samoja vaatteita monta päivää putkeen enkä jaksa käydä shoppailemassa. Olen mennyt jo liian monta kertaa juhliin pelkissä tennareissa, koska olen unohtanut, että naiset käyttävät sisällä korkokenkiä. Tykkään "likaisista" hajuista. Puhun törkyjä. Puhun seksistä. En jaksaisi käyttää rintaliivejä, ja minua ärsyttää, että rintani saisivat täyden huomion, jos en käyttäisi liivejä julkisesti. (Tosin en minäkään saa katsettani irti naisen rinnoista, koska ne ovat niin kauniit.) Minusta on ihana katsella naisia ja naisen kaunista vartaloa, ja toisinaan taas olen naisille mustasukkainen heidän upeudestaan. Joskus pääni meinaa räjähtää, jos lähden naisporukalla johonkin, koska voi sitä säätämisen ja kälätyksen määrää. Minut tekee surulliseksi se, että naiset eivät usko itseensä ja haukkuvat kilpaa itseään ja kehoaan.
Seksuaalisuuteni (joka on siis eri asia kuin kokemus sukupuolesta) määrittely on ollut minulle helppoa, koska minulla on vagina, joka kaipaa penistä, ja tämä on yleisesti hyväksyttyä. Vaikka olen aina ollut ihastunut maskuliinisiin miehiin, minusta olisi ihanaa olla se osapuoli, joka saa survoa melaansa tiukkaan kosteaan reikään. Minulla taitaa olla peniskateus.
Minä en usko, että olen yksin näiden tuntemusteni kanssa. Ja siihen on selitys.
"Vuoden 2015 alussa sukupuoli-identiteettejä arveltiin olevan maailmassa noin 7 285 000 000", kirjoittaa ihanasti Juha Kilpiä kirjassaan Nimestä minut tunnet.
Se tarkoittaa, että minulla on oma sukupuoli-identiteettini. Ja sinulla. Ja sinulla ja sinulla ja sinulla siellä takarivissä. Kaikilla on omansa eikä kenenkään muun oikeus ole sitä määrittää toisen puolesta.
Minä muistan, kun joskus nuorempana ihmettelin ihan tosissani sitä, miksei pikajuoksija Caster Semenyan housuihin kurkata, jotta selviää se jahkailu sen sukupuolen kanssa. Nyt hävettää.
Hävettää tosi paljon. Minä en ymmärtänyt silloin. En ollut kuullutkaan sanaa intersukupuolinen. Tiesin vain hermafrodiitin, ja se kuulosti haukkumasanalta ja sirkusnähtävyydeltä.
Minulla on sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä pinttyneitä käsityksiä ja stereotypioita päässäni. Sinullakin on. Ja sinulla ja sinulla ja sinulla siellä takarivissä. Mutta ei hätää.
Rohkeutta on ottaa uutta tietoa vastaan, ja muuttaa ajattelutapaansa sen pohjalta. Rohkeutta ei ole pysyä jääräpäisesti vanhassa kannassa vain siksi, että se tuntuu turvallisemmalta.
Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen itsemurhatilastot ovat korkeampia kuin niiden, jotka ilmaisevat sukupuoltaan omalle synnynnäiselle sukupuolelle ominaisesti, ja jotka kokevat itsensä selkeästi heteroseksuaalisiksi.
Tämä tilasto pitää saada nollantumaan, ja siihen tarvitaan kaikkien apua - minun, ja sinun ja sinun ja sinun siellä takarivissä. Kaikkien.
Rohkeutta!