Koska silloin on minun kirjani julkaisupäivä! HUI!
Ette voi uskoa, miten paljon minua hirvittää, jännittää ja pelottaa. Ihan hirmuisesti. Tarkoitan siis, että ihan saatanan perkeleen vitusti.
Lukiossa kaverini kysyi, mikä on suurin haaveeni. Häkellyin kysymyksestä, koska haaveeni ovat aina olleet aika pieniä ja ne liittyvät tosi arkisiin asioihin, kuten esimerkiksi siihen, että saan rauhassa laulaa kaukosäätimeen ja tanssia villisti ympäri kämppää tai saan syödä koko popcornipussin yksin.
Hetken mietittyäni vastasin kuitenkin, että kirjan kirjoittaminen, sillä kulutin lyijykynää päiväkirjoihini niin paljon. En tosin koskaan ajatellut sen toteutuvan, mutta se kuulosti paremmalta kuin popcorn-juttu.
En koskaan antanut muiden lukea tekstejäni. Tätä jatkui siihen asti, kunnes aloitin työt City-lehdessä ja julkaisin ensimmäisen blogitekstini tammikuussa 2011. Se oli ihan jäätävän pelottavaa.
Mutta vaikka minua onkin pelottanut omien juttujeni julkaiseminen, olen silti kohtuullisen reteellä kädellä hakannut niitä nettiin. Tämä rohkeus tulee siitä, että ajattelen kuolemaa aika paljon (sillä tavalla positiivisesti); eli jos tämä kaikki on osaltani huomenna ohi, niin mitä sitä himmailemaan, kun tuntuu oikealta kuitenkin.
Ja nyt se tapahtuu. Se kirja-juttu.
Se jännittää minua niin paljon, että olen nähnyt painajaisia jo monta viikkoa. Mutta kun isot asiat liikkuvat, maa tutisee.
Sanoinkuvaamattoman suuri kiitos teille blogin lukijat. Kiitos kiitos kiitos. Kiitos, että olette olleet täällä minun kanssani. Kiitos. Te olette hyvin suuri osasyyllinen siihen, että koko kirja on tulossa ulos. Te olette minun ystäviäni ja tukijoitani. Kiitos, että saan olla teidän kanssanne vähän hullu välillä. Kiitos kiitos kiitos.
Ette voi uskoa, miten paljon minua hirvittää, jännittää ja pelottaa. Ihan hirmuisesti. Tarkoitan siis, että ihan saatanan perkeleen vitusti.
Lukiossa kaverini kysyi, mikä on suurin haaveeni. Häkellyin kysymyksestä, koska haaveeni ovat aina olleet aika pieniä ja ne liittyvät tosi arkisiin asioihin, kuten esimerkiksi siihen, että saan rauhassa laulaa kaukosäätimeen ja tanssia villisti ympäri kämppää tai saan syödä koko popcornipussin yksin.
Hetken mietittyäni vastasin kuitenkin, että kirjan kirjoittaminen, sillä kulutin lyijykynää päiväkirjoihini niin paljon. En tosin koskaan ajatellut sen toteutuvan, mutta se kuulosti paremmalta kuin popcorn-juttu.
En koskaan antanut muiden lukea tekstejäni. Tätä jatkui siihen asti, kunnes aloitin työt City-lehdessä ja julkaisin ensimmäisen blogitekstini tammikuussa 2011. Se oli ihan jäätävän pelottavaa.
Mutta vaikka minua onkin pelottanut omien juttujeni julkaiseminen, olen silti kohtuullisen reteellä kädellä hakannut niitä nettiin. Tämä rohkeus tulee siitä, että ajattelen kuolemaa aika paljon (sillä tavalla positiivisesti); eli jos tämä kaikki on osaltani huomenna ohi, niin mitä sitä himmailemaan, kun tuntuu oikealta kuitenkin.
Ja nyt se tapahtuu. Se kirja-juttu.
Se jännittää minua niin paljon, että olen nähnyt painajaisia jo monta viikkoa. Mutta kun isot asiat liikkuvat, maa tutisee.
Sanoinkuvaamattoman suuri kiitos teille blogin lukijat. Kiitos kiitos kiitos. Kiitos, että olette olleet täällä minun kanssani. Kiitos. Te olette hyvin suuri osasyyllinen siihen, että koko kirja on tulossa ulos. Te olette minun ystäviäni ja tukijoitani. Kiitos, että saan olla teidän kanssanne vähän hullu välillä. Kiitos kiitos kiitos.