Minulla ei ole mitään asiaa

Tuli semmoinen tunne, että tekee mieli kirjoittaa, mutta minulla ei ole mitään asiaa.

Ulkona sataa lunta, kakkaaminen on aika kivaa ja minä yritin baarissa lähteä kiipeämään tanssilattialla olevaa puista tolppaa pitkin, mutta en ehtinyt nousta ilmaan, kun takanani tanssiva mies kääntyi minua kohti ja kysyi, olenko kiipeilijä. Sitten juttelimme vähän aikaa kiipeilystä. Mikä riemu! #melkeinsaamista

No nyt kun haluatte selkeästi, että puhun vieläkin kiipeilystä, niin voin kertoa, että sormilihakseni ovat alkaneet kasvaa ja pullottaa ja ne ovat jatkuvasti kipeät eli ihan kohta minulla on toisessa kädessä viisi (5) pienen peniksen kokoista nakkia ja toisessakin viisi (5). Yhteensä se tekee kymmenen penistä ihan omissa käsissä. #melkeinsaamista (siitä on kohta vuosi, kun olen harrastanut seksiä, että näillä mennään)

Sitten mietin semmoistakin, että ei tarvitse lähteä ulko-ovea edemmäs kalaan, kun jo kuulee jonkun mimmiporukan pohtivan sitä, onkohan mies kiinnostunut, kun se teki näin tai vastasi näin. Ihan sama, onko sitä pukkarissa, kahvilassa, baarissa, kaupassa, kadulla, parvekkeella, merellä tai vuorella - naiset pohtivat jatkuvasti suhdetilannettaan tai miestä, joka heidän elämässään on. (Ja miehetkin varmasti pohtivat näitä juttuja, mutta eivät ääneen kaikkialla julkisilla paikoilla ainakaan.)

Tämä tulee ilmi myös blogitilastoistani, sillä tosi moni on eksynyt tänne hakusanoilla "kun mies ei vastaa" tai "onko mies kiinnostunut" tai jotain sinnepäin. 

Minulla ei ole tähän mitään vastausta. Mutta muilla on.

Ne sanovat, että sitten sen vaan tietää.

Repikää siitä huumoria. En malta odottaa sitä päivää, kun analysointi loppuu. En voi edes kuvitella, etten enää miettisi, mitäköhän tämäkin tyyppi minusta ajattelee.

Mutta siis oikeastikin minä uskon siihen, että sitten sen vaan tietää. Yhtäkkiä sitä vaan herää hikisestä ja karvaisesta kainalosta ja tietää, että tässä on hyvä ystävä ja rakastaja nyt minulla. Tämä on hyvä näin.

Minä en haaveile perhe-elämästä rivitalossa, avioliitosta tai loppuelämästäni jonkun kanssa. Minä haaveilen juurikin siitä ystävärakastajasta, jonka kanssa voin jutella avoimesti kaikesta (siitäkin, kun tekee mieli panna muita tai on ihastunut vähän johonkin toiseen) ja puuhastella yhdessä kaikkea kivaa niin kauan kuin voimme riidoista huolimatta tehdä toisemme onnelliseksi.

Minusta minkään ei tarvitse kestää loppuelämää paitsi elämän.

Mitään muuta asiaa minulla ei ehkä vissinkään ole nyt. Taidankin jäykistää kaikki sormeni oikein suoriksi ja sitten rupean heiluttelemaan niitä peilin edessä ylpeänä. Heippa!

HÄÄT PERUTTU!




En pysty käsittämään, että tää tapahtu just mulle. Mies on käynyt instassa, mutta...

Ei tullu tykkäyksiä mun vanhoihin kuviin. Ei rakkauskirjettä. Ei kosintaa inboksiin. Ei kukaan soittanu mun isälle ja pyytäny mun kättä.

Miten tää on mahdollista. Mulla oli unelma, vedenpitävä suunnitelma ja erinomainen toteutus. Peräpukamatkin plopsahti shokin takia takasin ulkopuolelle, tänne meijän maailmaan. Kaikki pilalla.

Vetäydyn surukammiooni, jota ei ole, ja palaan sieltä kesällä, jota ei tule, koska sekin on peruttu. Hyvästi.

Oon menossa naimisiin!

Ihmettelette varmaan, et mitä se prinsessa-Rönkkönen oikeen meinaa taas.


No arvatkaapa vaan. Mä oon tässä kuvassa just laittanu häämeikit päälle, kirjottanu kutsut valmiiks, ajanu kainalokarvat, sisäreisikarvat ja napakarvat, työntäny peräpukamat takas sisälle ja asetellu häätiaran valmiiksi.

KOSKA!

Mä stalkkasin instagramista miestä, joka ei tunne mua ja jota mä en juurikaan tunne ollenkaan, ja kävin kylmän harkitusti tykkäämässä kolmesta sen yli puoli vuotta vanhasta kuvasta.

Oon valmis. Kesähäät 2016!

10 tärkeintä sinkkuelämän sääntöä

Kirjailin ylös kaiken sen, mitä olen oppinut seitsemän sinkkuvuoteni aikana.

1. Sussa ei oo mitään vikaa.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sut olis jätetty tai sua olis petetty.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sun ihastus/rakkaus olis joskus sanonu sulle pahasti.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sä haluut viettää lauantai-illan oman karvaturrikan kanssa kotona.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sulla on peräpukamia, selluliittimuhkuroita ja/tai yhteenkasvaneet kulmakarvat.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sä oot ollu kauan sinkkuna eikä mistään jutusta tunnu koskaan tulevan mitään.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sä haluat seksiä heti tai et halua heti ollenkaan.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sua ahdistaa, väsyttää, masentaa ja/tai sä saat paniikkikohtauksia eikä sun kiinnostuksen kohde ymmärrä sitä.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sä olet ihastunu tai korviais myöten rakastunu sellaseen tyyppiin, joka ei oo suhun.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sä haaveilit ja uskoit, että se toinenkin olis rakastunu suhun.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka joku kiva kiinnostuksen kohde jättää vastaamatta sun viestiin.

Sussa ei oo mitään vikaa, että sä haluat kohdata ihmisen ja tutustua siihen ja kattoa, mitä siitä tulee.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sä et halua kohdata kaikkia ihmisiä, joita vastaan tulee, ja tutustua niihin ja kattoa, mitä niistä jutuista vois tulla.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sua itkettää yksinäisyys.

Sussa ei oo mitään vikaa, vaikka sä näit viime yönä sellasta unta, että sä masturboit ja sitten sun klitoriksesta kasvoi valtava pylväs, jota pitkin sä lähdit kiipeämään.

Sussa ei oo mitään vikaa, että sä uskot rakkauteen.

Sussa ei oo mitään vikaa, että sä haluat rakkautta (etkä mitään muna/tissikuvia alle viiden minuutin tuntemisen jälkeen). Koska me kaikki halutaan rakkautta. Me lähestytään sitä vaan eri keinoin, erilaisin maskein ja haarniskoin.

 2. Muita sääntöjä ei ole.

Rakkauskirje mielikuvituspoikaystävälle

Nyt, kun vuosi kohta vaihtuu, kirjoitin rakkauskirjeen ihanalle mielikuvituspoikaystävälleni, jonka kanssa ollaan oltu kimpassa jo kohta seitsemän vuotta.

Tässä kirjeeni:

Rakas mielikuvituspoikaystäväni, 

Kiitos, että olet olemassa. 

Kiitos myös, että olet ollut tukenani jälleen tämänkin vuoden ajan. Olet lämmittänyt kehollasi minua kylminä öinä. Vieläkin haistan kuumat tiukat pierusi nenäkarvoissani.

Kiitos, että muistat laskea pöntön reunuksen aina alas, sillä kun se jää ylös, siinä näkyy minun pissaani. Ei kukaan halua nähdä minun pissaani. No ehkä koirani haluaisivat, mutta ne ovatkin vähän outoja. 

Kiitos, että olet niin hellä ja hyvä rakastaja, ja että silloin kerrankin, kun luulin, ettet halua minua enää koskaan, kyse olikin siitä, että patterisi olivat lopussa. Vaihdoin ne ja kyllä taas suristiin yhdessä menemään niin mahtipontisesti, että naapurin kännykänakku latautui, vaikkei se ollut edes seinässä. 

Kiitos, että olet niin hyvä kuuntelija, ja että tulet vessaankin mukaan silloin, kun en voi lopettaa puhumista kakkaamisen ajaksi. 

Kiitos, että olet välillä mies ja välillä nainen. 

Kiitos, että olet pitkä, lyhyt, paksu, hoikka, killikkamahainen, laiheliini, karvainen, karvaton, musta, valkoinen, keltainen, sininen ja vihreäkin joskus. Aika monta kertaa olet ollut Hjallis Harkimo. Kerran olit se yksi Heinolan Kiekon pelaaja 90-luvulta, joka luisteli pylly pystyssä. Minä olin vasta 11-vuotias ja tulin katsomaan pelejä isäni kanssa ainoastaan sen takia, että sain ostaa karkkipussin ja näin pystypyllyn jäällä. Jos peli kävi liian tasaväkiseksi ja taklailevaiseksi, siirryin jäähallista ulos, sillä en koskaan kestänyt sitä jännitystä. Mitäpä jos vastustajahirviö olisi survonut pystypyllyyn mailansa? 

Minusta on ihanaa lähteä vuoteen 2016 sinun kanssasi.

Kiitos. Minä rakastan sinua. 

Rakkaudella, 
Henriikkasi 

--------

Ja tässä mielikuvituspoikaystäväni vastaus:

Moi Henriikka, se on silloin vastustajalle jäähy esim. koukkaamisesta, estämisestä, huitomisesta, poikittaisesta tai korkeesta mailasta. 

M 

RAKKAUTTA VUOTEEN 2016!
(ja muistakaa, ettei miehet vältsii vastaa viesteihin, jos niissä ei kysy mitään)

Kohta 7 vuotta sinkkuna

Ystäväni kysyi minulta taannoin, mitä toivon ensi vuodelta. Olimme juuri puhuneet kuluvasta vuodesta ja olin pohtinut, miten se oli heitellyt minua ihan holtittomasti ympäriinsä.

Rupesin selittämään ihan innoissani, miten haaveilen siitä, että sisimpäni olisi vähän vahvempi ja tunteet, joita koen, eivät menisi niin suurella volyymillä lävitseni. Toivoisin, että ne vain paukuttaisivat pintaa, täristäisivät hetken - vähän samalla tavalla kuin pakarat hyllyvät, kun kaveri paukuttaa takaapäin, mutta kuitenkin niin, ettei koko perse repeä.

Se oli ainoa toiveeni, olin siihen tyytyväinen.

Hetken kuluttua tajusin, että mitäs helvettiä. Ensimmäistä kertaa koko sinkkuelämäni aikana en ajatellutkaan sitä, että voi kunpa rakastuisin ja löytäisin kumppanin.

Minua alkoi naurattaa. Ei sillä, etteikö olisi kivaa rakastua ja löytää uusi ystävä, jolla on sellainen muna, jota voipi kosketella.

Minua alkoi naurattaa, koska nyt on tainnut tapahtua se, mitä kohti olen taapertanut 31 vuotta. Se on vaatinut tielleen aika paljon ahdistusta, pari sydänsurua ja yhden börniksen.

Minua alkoi naurattaa, koska taidan olla vähän ihastunut. Minuun.

JES!

Taustalla soi ripiitillä Coldplayn Adventure Of A Lifetime. Miten nää voi tehdä kerta toisensa jälkeen näin hyvää musaa. En tajuu.


Sain kustannussopimuksen

Kirjottaminen on ollu mulle aina vähän astetta isompi juttu. Se tuntuu turvalliselta fantasiamaailmalta, jossa voin olla ihan mitä vaan - vaikka sellanen itsevarma ja rohkee nainen, en ujo ja epävarma, minkälainen oon oikeesti.

Seitsemän vuotta sitten elin aika syvissä vesissä.

Ilkka Alangon sanoin: "Tuli aika jolloin haluta vois hypätä pois rajan taa katsomaan, mikä toisella puolella odottaa."

Onneksi kuitenkin mulla on aina ollut kynää ja paperia (oikeesti läppäri ja wordi). Niiden avulla pääsen hyppäämään ihan millaiseen fantasiamaailmaan haluan ja voin puhua mistä vaan. Niissä maailmoissa on hyvä olla. Oon kirjoittanut paljon itselleni ja lopulta viime vuosien myötä blogiinkin.

Viime heinäkuussa sain viestiä yheltä kustantajalta, että mun (salaisesti tusaamasta) käsikirjoituksesta ei tule kirjaa. Olin siinä vaiheessa pyöritellyt tekstiä jo neljä vuotta, kirjoittanut sen alusta loppuun uudestaan 12 kertaa.

Siitä huolimatta päätin, että vietän syyskuisen Thaimaan-määmatkani läppärin ääressä kirjoittamassa, koska tykkään siitä. Aattelin, että ei se päämäärä vaan matka. Pitää tehdä sitä, mitä rakastaa.

Ja sitten tällainen uutinen kolahti mun sähköpostiin.

Ette voi uskoa, miten iso juttu tää on mulle. Kuluva vuosi on ollu ihan hullun rankka. En olis ikinä uskonut, että se päättyy näihin tunnelmiin.

"Jatkaa on hyvä, kun on kädet täynnä voimaa kuljettaa tätä laivaa. Myrsky tuo vaan rikkautta tullessaan", jatkaa Ilkka Alanko lauluaan.

Niinpä. ❤ Oon niin kiitollinen.

Paniikkikohtaukset ja ahdistus

Sain kirjeen lukijaltani, joka toivoi, että kirjoitan paniikkikohtauksistani.

Ensimmäinen paniikkikohtaus iski 23-vuotiaana, kun opiskelin opettajaksi ja olin suorittamassa perusharjoittelua koulussa. Muutama päivä aikaisemmin oli tapahtunut Jokelan kouluampuminen. Puhuimme tästä aiheesta muiden opettajaksi opiskelevien kanssa.

Yhtäkkiä en pystynyt olemaan enää luokassa. Pyörrytti. Silmissä sumeni. Kädet tärisivät ja jalat. Sydän hakkasi kovaa. Luokkahuone tuntui epätodelliselta. Lähdin pois ja päättelin, että minulla on kokovartalokasvain, joka tappaa minut siihen paikkaan.

Ei ollut. Onneksi. Menin muutaman päivän kuluttua lääkäriin, koska olin varma, että kuolen pian. Siellä minulle selvisi, että kyseessä oli "vain" paniikkikohtaus. Annoin sille nimeksi Jälli, koska luin jostakin, että se helpottaa.

Ei helpottanut. Taistelin kohtausten kanssa vuoden verran. Taistelin kampaajalla, leffateatterissa, metrossa, kavereiden kanssa, kotona, vanhempien luona, kaupassa. Kaikkialla.

Väsyin siihen, että joka aamu herätessäni sykkeet olivat niin korkealla, että kohtaus olisi saattanut helposti iskeä uudelleen. En ollut turvassa siltä edes kotonani.

Joten tuli päivä, kun en pystynyt lopettamaan itkemistä. Olin hajonnut palasiksi siinä vaiheessa jo. Ahdistus oli täysillä päällä. Soitin Ylioppilaiden terveydenhuoltosäätiön mielenterveyspalveluihin. Jouduin jonottamaan ennen kuin kukaan vastasi. Pelkäsin, mitä tapahtuu, jos en jaksa jonottaa. Kun vihdoin vastattiin, itkin koko puhelun ajan.

Kävin psykologin vastaanotolla puolen vuoden ajan (psykoterapiaan oli liian pitkät jonot, en olisi voinut odottaa). Itkin joka kerta, käärin märästä paperista semmoista rullaa. Aina sama kaava. Uskalsin sanoa ensimmäistä kertaa ääneen, että haluan pois kehostani, koska siellä on niin paha olla. Pelkäsin, että tapan itseni. Luulin, että tapan itseni.

Tuli toinen kouluampumistapaus. Luulin, että minäkin kohta tapan kaikki. Että polkuni on tallattu valmiiksi, enkä voi siihen enää vaikuttaa. Sisältä olin jo puoliksi mullan alla. Hoidin kuitenkin opiskelut, työt ja parisuhteen täydellisesti enkä näyttänyt mitään ulospäin. #tunnollisuus

Vieraalle ihmiselle puhuminen auttoi kuitenkin pikku hiljaa. Auttoi, että pääsin sanomaan ääneen sen, että haluan ajaa autolla seinään. Että minä pelkään. Että en välitä enää mistään. Että minua ei kiinnosta, jääkö joku kaipaamaan minua, vaikka en ole täällä.

"Valkotakkiset ihmiset eivät tule hakemaan sinua, vaikka puhutkin kuolemasta. Ajatus on eri asia kuin teko", psykologi sanoi minulle. Tämän ajatuksen voimin minä jaksoin, vaikka pelkäsin joka päivä, että vahingoitan itseäni tai muita.

Puolen vuoden päästä olin käsitellyt jo sen verran asioita, jotka tähän jamaan minut saivat, että pystyin jatkamaan jälleen suht normaalia elämää ilman psykologin apua.

Silloin halusin vain selvitä päivästä hengissä, en ymmärtää, mikä minulla oli. Vasta myöhemmin olen tajunnut, että se oli hyvin pahaa ahdistusta. Ja että ahdistus-tunteeseen kuuluvat tietyt asiat, kuten vaikkapa kuoleman ajattelu ja paniikki.

Ymmärsin, että ahdistus ja paniikkikohtaukset eivät ole maailman loppu eivätkä edes vaarallisia, vaikka ne siltä tuntuvatkin.

Tärkeintä on puhua niistä tuntemuksista, kohdata ne, hyväksyä ne. Siitä alkaa parantuminen.

Puoli vuotta sitten minulla oli börnis eli burn out. Se ei tuntunut yhtään niin pahalta, vaikka hirveää sekin oli. Olen siis voimistunut. En ajatellut kuolemaa vaikka ahdistikin. Ymmärsin, että olen liian kiltti ja tunnollinen. Että en laita omaa hyvinvointiani koskaan etusijalle. Jos sen tajuamiseen tarvitaan börnis, niin olkoon sitten niin.

En ole vihainen itselleni. Ennen paniikkikohtauksia ja pahinta ahdistusta olin vihainen kaiken aikaa ja kaikelle. Hirveän vihainen. Huusin poikaystävälleni ja koirilleni, raivosin pienistä turhista asioista. En ole enää sellainen. Asioiden läpikäyminen poisti minusta ylimääräisen kiukun. En myöskään saa paniikkikohtauksia enää, ja jos melkein semmoinen iskee, pysäytän kaiken ja rauhoitan itseni. Katson ensin, että mitä minulla on päälläni, ja ajattelen sitten, että näissä vaatteissa on hyvä kuolla - ja paniikkikohtaus on silleen, että wadaaap, etkö sä pelkää mua, ja menee pois.

Opettelen nyt (vasta) laittamaan itseni etusijalle, rakastamaan itseäni. Kuukausi sitten ymmärsin, että olen erityisherkkä. Tämä taas avasi ihan uusia mahdollisuuksia kasvattaa minäkuvaani ja itsetuntoani, koska ne särkyivät aika pahasti. Ymmärrän nyt myös sen, miksi ihastun todella tulisesti ja intohimoisesti. Ymmärrän, että sellainen minä olen, sellainen hermojärjestelmäni on.

Tästä aiheesta kirjoittaminen ei ole minulle rohkeutta. Minulle ei ole rohkeutta kirjoittaa siitä, että yritin teininä tunkea banaania vaginaani. Minä pelkään muita asioita, esimerkiksi miehiä. Minulle olisi helpompaa ottaa suihin rahasta kuin puhua miehen kanssa. Tähän ei liity mitään traumaa. Luulen, että se johtuu siitä, että pelkään tulevani torjutuksi tai ihastuvani sellaiseen, joka ei välitä minusta.

Mutta arvatkaa, että minä olen hurjan vahva nykyään. Herkkyys ja energisyys ovat vaikea yhdistelmä, ja siksi olenkin usein juossut itseni suohon. Ymmärrän nyt, että en pystyn kaikkeen eikä minun tarvitsekaan. Ymmärrän pysähtyä ja kuunnella itseäni. Vihdoinkin. :)

Nuoltakin pitää vetää ensin taaksepäin ennen kuin se voi lähteä vauhdilla eteen.

Siispä rohkeutta kaikki ystäväiseni. Uskomatonta kyllä, näistäkin asioista selviää hengissä.

Mitä tehdä, kun seinälaasti kiihottaa enemmän kuin kumppani?

Mitä tehdä, kun tapaa maailman suloisimman ihmisen, mutta sängyssä kemiat eivät vain yksinkertaisesti kohtaa?

Tämmöisen huolestuneen viestin sain naislukijaltani.

Minä miettisin semmoista, että tekeekö mieli suudella toista. Jos ei hirveästi tee, voi olla, ettei ala väkisin-imuttamalla tekemäänkään. Koskaan. Joskus se vaan pitää hyväksyä, vaikka toinen olisi kuinka kiva ja viehättävä.

Jos pussailu on kivaa, mutta sängyssä molemmilla on jotenkin erilainen tatsi hommaan, käskisin miehen riisuutumaan alasti. Hellästi käskisin. Lemmen äänellä kuiskaten. Auttaisin vähän. Pikkusen housuja kiskoisin.

Sitten alkaisin hieromaan sieltä täältä ja lopulta ihan munasta asti. Pyytäisin miestä kertomaan, mitä tällä joustikilla pitää tehdä. Uudenlainen malli vaatii aina totuttelua. Kuuntelisin tarkasti ja tottelisin nöyrästi. Niin kauan tottelisin, että silmäripsissä roikkuisi 300 miljoonaa siimahäntää.

Sitten lähtisin pitämään omia oppitunteja. Vaginamonologin vetäisin. Hieroisin ajovalot päälle ja neuvoisin, miten on hyvä koskea. Lettuni levittäisin siihen. Miehen naaman eteen avaisin. Sylkisin kaverin sormille ja käskisin koskettaa tosi hellästi. Sanoisin, että antaa mennä vaan, testaile rauhassa. Minä kertoisin, milloin on hyvä ja milloin joku toinen taktiikka olisi parempi. Antaisin ohjeita kuin universumin paras kartturi. Up in the ass, sanoisin.

Mutta jos ei vielä lukukauden lopussa alkaisi homma luistamaan, sanoisin, että kun nyt tässä olen ihan rehellinen itselleni, niin en ole sillä tavalla kiinnostunut jatkamaan.

Sen jälkeen rapsuttelisin irronneet seinälaastit pois, maalaisin uuden pinnan ja masturboisin tyytyväisenä, ehkä pieraisisin vapautuneesti samalla. Onnesta pieraisisin.

Miten voi puhua salaa itsekseen

Moi!

Ihan varmasti moni, joka asuu jonkun kanssa, miettii, että miten voikaan puhua itsekseen salaa. Koska ei voi puhua itsekseen, jos joku kuulee. Tällä videolla tulee siihen ihan kiva vinkki.


Minä olen nyt lakossa ja boikotissa ja lamassa. Olen nimittäin sometus-säännöstelyn piirissä, sillä olen viettänyt siellä elämästäni ihan liian monta minuuttia. Saan käydä somettamassa (luen aina, että sormettamassa, mutta sitä saan tehdä ihan niin paljon kuin jaksan) kolme kertaa päivässä. Se tuntuu paljon paremmalta kuin 300 kertaa päivässä.

Moikka moi ja kivaa viikonloppua ystävät!

Ps. Olette varmaan miettineet, että mikähän diagnoosi tuolla Rönkkösellä oikeen on, kun se on vähän erikoinen. Noh. Tajusin pari viikkoa sitten, että minä olen erityisherkkä (se on synnynnäinen, hermostollinen ominaisuus). Äitini on hokenut sitä minulle kyllä aina ja sitten, kun luin vähän aiheesta lisää, niin namaste beibit - kyynelet valui pitkin nännejä ja räkä roikkui haarovälissä asti.

Olen ihan oikeasti kuvitellut, että minussa on jotain vikaa, koska reagoin aivan helvetin voimakkaasti kaikkeen sekä hyvässä että pahassa. Toisin sanoen olen luullut, että teen lähestulkoon kaiken väärin, koska elämä tuntuu välillä heittelevän mihin sattuu aika isolla ritsalla. Tämä erityisherkkä-sana, jonka olen nähnyt pomppivan mediassa viime aikoina, on ärsyttänyt minua, koska ajattelin, että herkkiähän me kaikki ollaan. Mutta sitten on eräät, jotka reagoi vähän voimakkaammin eikä sille voi mitään. Olenkin tässä nyt viimeiset pari viikkoa ollut ihan mind blown, sillä kaikki, mitä minulle on tapahtunut (esim. börnis), on saanut ihan uuden merkityksen.

Semmoista. :)

Kun rakkaus pelottaa

Minua pelottaa rakkaus.

Se pelottaa siitä syystä, että olen joskus avannut itseni toiselle, luottanut häneen ja uskonut johonkin, ehkä omiin haaveisiini, ja sitten olenkin saanut kovia iskuja sydämeeni. Sydän ei koskaan unohda sellaista. Se voimistuu kyllä ja palautuu - mutta se ei unohda.

Minä en ole katkera enkä vihainen enkä syytä siitä ketään. Niin vain tapahtui, koska elämä on sellaista, että se tapahtuu kaikella mahdollisella tavalla. Ja minä opin siitä ihan hirveästi.

Mutta silti pelkään, että se tapahtuu uudestaan. Välillä pelko on niin kova, että lamaannun ihan täysin. Tai ehkä ennemminkin sydämeni lamaantuu. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että en uskalla katsella haaveitani enkä uskalla tehdä mitään. En uskalla lähettää viestiä, en uskalla soittaa, en uskalla kysyä. Tuntuu helpommalta laskea irti.

Sellaisina hetkinä palaan mielikuvitusmaailmaani. Siellä nimittäin asustavat ne pelot ja möröt, mutta myös haaveet ja toiveet. Todellisessa maailmassa ne näkyvät ainoastaan reaktioina, tekoina ja tekemättömyyksinä. Mutta mielikuvitusmaailmassa ne näkyvät sellaisina kuin ne ovat.

Siellä maailmassa seison metsän reunalla. Tiedän, että jossain kaukana metsän takana on kukkula, josta on upeat näkymät, ja sinne minä haluan mennä. Kaikki sanovat, että siellä on upeaa ja hyvä olla. Mutta muistan, miten viime kerralla (ja sitä edelliselläkin) lähdin juoksemaan ihan täysillä kohti pöpelikköä. Hihkuin onnesta ja huutelin riemuhuutoja. Menin lujaa, koska uskoin tietäväni reitin sinne paikkaan, josta kaikki puhuvat.

Eikä kulunut kauaa, kun olin vyötäröäni myöten suossa enkä meinannut millään päästä sieltä pois. Ja kun vihdoin pääsin ystävieni avustuksella ylös, olin läpimärkä ja uupunut. Minun oli pakko palata samaa reittiä takaisin. Mennä kotiin, vaihtaa vaatteet ja levätä.

Ja silloin rupesin pelkäämään. Rupesin uskomaan, että ei siellä mitään upeita maisemia ole. Että kaikki huijaavat. Että minun maisemani onkin vain upottava suo ja tiheä metsä. Että ei minulle ole tarkoitettu semmoisia kauniita näkymiä.

Kun aikaa kului, uskaltauduin vihdoin takaisin metsän reunalle, jossa nyt seison jalat täristen. Surulliset muistot saavat kyyneleet poskilleni, mutta se ei haittaa.

Sillä nyt minulla on uusi suunnitelma. Menen varovasti, askel kerrallaan. Tunnustelen maata. Jos se alkaa upottaa, pysähdyn ja tuumailen. Minä en voi siirtää maata tai muuttaa sitä toisenlaiseksi. En yritä enää mennä upottavan maan yli enkä ainakaan aio kääntyä takaisin.

Mutta yhden asian voin kuitenkin tehdä. Voin kiertää sen.

Sillä tavalla minä osoitan, että pystyn tekemään pelolleni jotain. Että en ole sen vietävissä. Ja että sen takana, jossain kauempana on se upea paikka, jota kohti minä kuljen.

Miten kaukosuhteen saa toimimaan?

Helsingissä asuva 30-vuotias nainen selaa Tinderiä, löytää kivan miehen, mutta toteaa: "Äh, tää asuu Espoossa, liian kaukana."

Jokaisella meistä on oma käsitys siitä, milloin mahdollinen kumppaniehdokas on liian kaukana. Minullakin on. Siksi laadin tämä kirjeen, jotta kun sellainen mies tulee vastaan, voin heti toimia.


Dear Nasa,

 I met this really nice guy on Facebook. He reads my blog and he contacted me. Now we've been chatting for awhile. I like him alot, he's sooooo funny and cute and I would like to meet him. 

But the thing is that he lives in space, near by the Moon, on a small rock that is circulating it or something. I don't really understand. Sometimes he sends me telepathic messages where he shares his location but I don't know where exactly he sends them.

So I was just wondering could you drop me off on the Moon? He could probably pick me up from there or something. Basically any weekend is okay this year and the next one too.

I have 797,31 euros in my bank account, is that enough? Also I can easily order online new Moon Boots.

Yours sincerely,
Henriikka Rönkkönen
Single


Yllämainittu tilanne on oikeasti ainoa vaihtoehto, joka minua ahdistaa, sillä se vaatisi ihan helvetisti duunia, mutta en usko tämänkään olevan mahdoton.

#järjestelykysymyksiä

MULLA ON POIKAYSTÄVÄ!

Tai siis housut, poikaystävähousut.

Menin kauppaan ja olin silleen, et oispa mulla poifrend ja kappas vaan, niitä voi ostaa. Olin ihan et ota mun rahat. Ja se otti!

Tää mun uus poikaystävähousu on niin mukava. Oli ihan hiljaa koko kauppareissun ajan ja heti kotona halus hyppää päälle. Aika paljon puristelee perseestä, mutta myyjä sano et ajan kanssa alkaa silleen enemmänki sivellä ku puristaa.

Kuulemma näitä pitää sisäänajaa pari viikkoa. Mä kuiskasin sovituskopissa mun poikaystävähousulle, että kyllä mä sulle sisäänajot näytän. Poikaystävähousu katto mua silmiin ja oli silleen et joo. #melkeinsaamista #sinkkuelämää



Älä koskaan kasva aikuiseksi, se on ansa

Yhdellä kolmevuotiaalla kaverillani oli kerran paha mieli, joten kysyin, haluaako hän katsoa kuvia kännykästäni, koska kun saa ajatukset muualle, se aina helpottaa oloa.

Sitten vastaan tuli tämä kuva, ja pieni kaverini pysähtyi tuijottamaan sitä toviksi. Hän kysyi, mikä se on, ja minä vastasin, että se on hiekkakakku, jonka tein lomamatkallani. Kaverini oli silleen, että ok, ja me jatkettiin kuvien selaamista.



Minä pidän siitä, että lapsen maailmassa tämä on ihan neutraali ja normaali asia. Vasta aikuiset saavat kaiken muuttumaan jotenkin häpeälliseksi ja epänormaaliksi.

Kerran leikin yhden viisivuotiaan kaverini kanssa barbeilla, ja hän sanoi, että nyt nää barbit näyttää tissejä poneille, ja minä olin silleen, että tottakai näyttää.

Olen päättänyt jo kauan aikaa sitten, etten koskaan kasva aikuiseksi, koska se on ansa. En ala häpeämään alastonta kehoani enkä seksuaalisuuttani enkä pierujani. Ja on muuten paljon kevyempi olo.

Erityisen parasta on itkeminen

Julkaisin Instagramissa tämän kuvan viime viikolla. Laitan sen vielä uudestaan tänne, koska koen aiheen tärkeäksi.

Somessa näkee harvoin selfieitä, joissa itketään, mikä on ihan ymmärrettävää. Vaikka itse tykkäänkin pelleillä ja nauraa, itkemisen merkityksen tärkeys on kasvanut entisestään - erityisesti börniksen aikana, jolloin en saanut 6 kk kyyneliä juurikaan valutettua ulos enkä näin ollen pystynyt purkamaan silloisia tunteitani.

Itkin eräänä päivänä ainakin 3 tuntia putkeen. Ei ollut menkkoja. Ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi saanut itkemään. Kuuntelin yhtä ainoaa biisiä ripiitillä (Gary Jules - Mad World), koska se avasi hanat.




Otin itsestäni kuvan, koska olen tässä ehkä onnellisimmillani, mitä olen ollut vuosiin, vaikka se ei näytä siltä ulospäin. (Vrt. kuvat, joissa jengi poseeraa puolialasti --> haetaan tykkäyksiä eli onnellista ja hyvää oloa, mutta saavutetaanko sitä lopulta niillä keinoin...)

Onnea usein etsitään onnistumisista, saavutuksista ja voitoista. Muistan, kun olin juossut maratonin, oloni oli enemmänkin tyhjä kuin onnellinen. Haave oli saavutettu, ja tajusin, että itse asiassa matka kohti sitä olikin ollut merkityksellisempi. Toki päämäärä on myös tärkeä - mutta on hyvä pitää mielessä, että siellä ei välttämättä odotakaan sitä, mitä kuvittelisi.

Joten...

Itketään niin maan perkeleesti, ettei naama mahdu turvotukseltaan ovenkarmeista ulos. Vaikka se itkun aihe olisi omasta mielestä kuinka turha tai typerä, niin sitä parempi vaan. Tai jos kaikki asiat tuntuu olevan tosi hyvin, silloin erityisesti kannattaa itkeä.

Minä olen tässä kuvassa itkenyt sitä, miten ihania ihmisiä elämässäni on ja miten onnellinen olen siitä, missä olen nyt, vaikken olekaan saapunut monien asioiden suhteen vielä parkkiruutuun.

Mutta minä olen itkenyt joskus myös sitä, että olen kohta 70-vuotias sinkkuvanhus, joka kertoo lehtihaastatteluissa, että "ei vaan ole tullut sellaista sopivaa vastaan". Olen itkenyt sitä, kun olen painellut kipeää mahaani ja analysoinut, että minulla on ihan varmasti joku mahasyöpä. Olen itkenyt sitä, kun asuin opiskelijakämpässä, josta oli vuoden päästä muutettava pois, että mitäpä jos muuttopäivänä on niin paljon lunta, ettei pakettiautoa saa ajettua pihaan. Kyllä. Minä olen itkenyt sitä, että mitä jos vuoden päästä on paljon lunta.

Pistäkää paremmaksi.

Ihanaa viikonloppua!

Kun mielikuvituspoikaystävä tulee poran kanssa ja pyytää lasagnea

Mun mielikuvituspoikaystävä tuli käymään taas ja oli silleen, et "voitko tehä mulle lasagnea ihan ite alusta loppuun kato ku mä oon hikoillu maskuliinisissa urheilukarhuntappelupesukoneenkantohommissa niin paljon, kato mun lihaksia ja öljyttyä vartaloa".

No mä katoin ja sanoin, että tietty (vaikka en oo koskaan tehny muuta ku valmislasagneja).

Mielikuvituspoikaystävä meni suihkuun hieromaan saippualla itteään kaikkialta. Kaikkialta hieromaan meni. Ja sen jälkeen se nukahti alasti mun sängylle. Raikkaana ja puhtaana. Siinä pötköttää.

No mä tein sitten sen lasagnen, koska mun mielikuvituspoikkis oli todellakin ansainnu sen. Mä ihastelen nyt tässä tätä lopputulosta.


Siinä ohjeessa kyllä luki, että lasagne on valmis, kun sen pinta on kauniin ruskee. En vaan heti tajunnu, että siis koko vuoan pinta on kauniin ruskee ulkoreunoja ja pohjaa myöten. Enkä varsinkaan tajunnu, että myös uunin pohja on samanlainen, kun lasagne on valmis.

Mut semmonen mä oon, etten aina tajuu näitä ohjeita ihan heti. Nyt mun kuitenki täytyy mennä rasvaamaan mun mielikuvituspoikaystävän karhutappelussa saamia haavoja vähän. Ja hieromaan sen lihaksia. Rasvalla.

(Mietitte varmaan, millon oon viimeks harrastanu seksiä. Se oli sillon vuonna 1879 keväällä vaginapierun aikaan.

Kyllä jokaisella pitää olla yks karhutappelumielikuvituspoikaystävä, joka tulee sun asuntoon haalareissa, yläosa auki, poran kanssa ja se poraa sun kiviseinää niin paljon ja niin kovaa, että naapuritkin kuulee. Se poraa ja poraa, painaa sitä päätä sinne reikään. Tekee hikistä työtä, että pääsee syvemmälle. Painaa sitä poraa. Painaa painaa poraa lujasti ja tiukasti...)

10 paljastusta seksielämästäni

Sitä ei ole.

Joten siirryn suoraan lukijapalautteeseen.

1. "Miksen löydä sua Tinderistä?" Se johtuu siitä, etten ole siellä. Pelasin kyseistä peliä tammikuussa 2015 parin viikon ajan enkä pitänyt siitä. Hakkasin Tinderiä tunnin illassa, en jutellut kenellekään, koska miksi olisin (kiva tukka sulla ;) oot söpö :P ) ja lopulta masturboin. Hirveän työläs esileikki.

2. "Kirjoita slut shamingista." Googlasin kyseisen termin juuri. Eli siis naista häpäistään, puhutellaan huorana tämän aktiivisen seksielämän takia tai muuten vaan. Olen kuullut joskus itsekin olevani huora eikä se kivalta ole tuntunut. Mutta silti uskon, että kyseessä on lausujan oma epävarmuus itsestä (vrt. vitun homo). Kyseinen henkilö siis pyrkii tekemään syntiä asiasta, joka ei ole lähelläkään helvetinportteja. Kuten lapsena jo opittiin: "Se, joka haukkuu, on ite." Naisessa, joka haluaa munaa tahi römpsää, ei ole mitään vikaa. Paneminen on kivaa.

3. "Pannaanko?" En edelleenkään jaa täällä persettä. (Vaan Manskun ja Aleksanterinkadun risteyksessä, kolmen sepän patsaan keskiössä, täyden kuun aikaan.)

4. "Miten sä voit olla sinkku??" Syy lienee joko se, että puhun avoimesti asioista, tai se, että tyypillisesti aktin jälkeen puraisen terskan irti.

 5. "Kauan sä oot ollu ilman seksiä?" 9 kuukautta, 5 päivää, 8 tuntia ja 34 minuuttia.

6. 9 kuukautta, 5 päivää, 8 tuntia ja 35 minuuttia.

7. 9 kuukautta, 5 päivää, 8 tuntia ja 36 minuuttia.

8. 9 kuukautta, 5 päivää, 8 tuntia ja 37 minuuttia.

9. 9 kuukautta, 5 päivää, 8 tuntia ja 38 minuuttia.

10. 9 kuukautta, 5 päivää, 8 tuntia ja 45 minuuttia. (kävin välissä pissalla)

11. Meinasin ihan tosissani, että suoritan lentolupakirjan, koska pelkään lentämistä, mutta se on niin kallis, että täytyy keksiä jokin muu haaste.

12. Mutta jo näinkin rohkea ajatus (ja teko: "lentolupakirjan" googlettaminen) tarkoittaa sitä, että energiatasot alkavat olla meikeläisen sielussa kohdillaan.

13. Eli täällä kaikki hyvin.

Hyvää yötä.

Miten sulla on menny miesjutut noin niiku omasta mielestä?

Löysin päiväkirjoja äidin luota yhdeksän ja luulin, että siinä kaikki. Jumalauta, ei ollut. Löysin ainakin saman verran lisää omista sässynöistäni, joita en ole penkonut vuosiin. Lisäksi löysin vihon, johon olen kirjoittanut kaikki tekstiviestikeskustelut erään pojan kanssa. Se oli sitä aikaa, kun kännykkään mahtui kerrallaan 20 viestiä ja niitä piti poistaa, jos halusi saada uusia.

Tässä lyhyt tiivistelmä 13-vuotiaan Henriikan päiväkirjasta. Tämä on kaikki totta ja minun kirjoittamaa. Jumalauta.


3.2.1997 ”Me nähtiin kaupungilla Teemu, Jukka ja Juho. Mä en kehannu moikata jos niitä ois hävettäny tai jotain."

4.2.1997 ”Me heiteltiin Villeen ikkunaan lumipalloja. Me tilattiin pitsa ja sen toi söpö jätkä. Sit me mentiin uuestaan heittelee lumipalloja Villen ikkunaan.”

5.2.1997 Kahden sivun mittainen rakkaustarina, jossa: ”Poika rientää uuteen elämään mutta tyttö jää paikalleen ja palaa helvetin tulessa.”

7.2.1997 ”Mentiin istumaan Mäkkäriin. Mä rakastuin Teemuun.”

8.2.1997 Lista Teemun ihanista jutuista, jossa muun muassa: "Siistit hanskat. Ihana luokkasormus. Hyvä laskemaan liukumäkeä."

9.2.1997 Lista siitä, kuinka päästä Hänen lähelle (ei siis Jumalan vaan ihastuksen). Listalla muun muassa: ”Jos Hänellä on sormus tai joku sano että haluat katsoa sitä. Jos Hänellä on taskuissa jotain pyydä ensin ja yritä sitten ottaa. Kehu vaatteita tai jotain. Keskity Hänen juttuihin ja anna välikommentteja ettei Hän luule että olet hiljainen nörtti. Hiplaa Hänen pipoa tai jotain.”

13.2.1997 ”Teemu oli laskiaisriehassa. Mä silittelin sen koiraa. Teemu on edelleen söpö.”


14.2.1997 ”Mä en jaksa kytätä sitä (Teemua) Cittarissa joka päivä ja mix mä sitä kyttäisin ku se ei ees tykkää musta.”

15.2.1997 ”Teemu tuli just Mäkistä ulos ku myö kaahattiin siitä just ohi. Se katto meijän autoa. Mä en tiiä kattox se mua.”

16.2.1997 ”Se inhoo mua ja mä oon sille liian pentu.”

17.2.1997 ”Onneks pääsen unohtamaan sen hiihtolomalla ku myö lähtää Ylläkselle. Sielt varmaan löytyy söpöjä jätkiä.”

27.2.1997 Ylläksellä. ”Sen yhen söpön jätkän nimi on Kari.”

1.3.1997 Rakkaustestin tulos: ”Menet naimisiin hänen kanssaan (eli Karin)”

4.3.1997 Lista Karista, jossa muun muassa: "Cool pipo. Siisti beba. Seksikkäät ruskeat kiharat hiukset. Paljon söpömpi ku Teemu."


5.3.1997 ”Karilla on aina jotain likkaseuraa. Eli se siitä.”

19.3.1997 ”Teemu on sittenki söpömpi ku Kari.”

20.3.1997 Nyytti-hamsterin hautajaiset. Runo Nyytille: ”Olix sun pakko mennä? Nyt mä vasta tajuan kuinka ihana sä olit. Paitsi jos sä et koskaan ois kuollu mä en ois koskaan tajunnu kuin ihana sä olit.”

21.4.1997 ”Voisin olla naked teemun kaa…”

18.6.1997 ”Jaakko on paras tällä hetkellä.” Lista Jaakosta: "Hyvin pukeutunut. Hyvä kroppa. Muodikkaat hiukset." Viereen liimattu tamponimainoksia.

Tänään, 31-vuotiaana mietin, miten viikko sitten laitoin paniikissa kahdelle kaverilleni viestiä, mitä minun kuuluu nyt tehdä, kun mies ei ole vastannut viestiini.

Niin. Eli siis hyvin on mennyt ja täysillä mennään edelleenkin!

Mies – mieti, miten jännittävää olisi, jos vehkeesi toimisi kuin vagina

Teksti ei sovi herkimmille (miehille) eikä ole masturbointimateriaalia (ainakaan suurimmalle osalle).

Luettuasi tämän voit kuvitella milloin vain ja missä vain, miltä tuntuisi, jos vehkeesi toimisi kuukauden ajan kuin vagina. Tämä rentoutusharjoitus auttaa sinua pääsemään lähemmäs tuon niin kauniin ja upean elimen sielunmaisemaa. Voit halutessasi lukea tekstin ääneen kasetille ja kuunnella sen illalla nukkumaan käydessäsi uudelleen ja uudelleen.

No niin, nyt se alkaa:

Heräät aamulla hyvin nukutun yön jälkeen äärimmäisen kireänä. Et ole noussut edes sängystä ylös, mutta silti vituttaa kaikki. Saatana, kun vituttaakin. Et tiedä, mikä ottaa päähän, mutta kovasti ottaa. Äärimmäisen tahmaisen päivän jälkeen itket illalla sitä, että kaikki on ihan syvältä ripuliperseestä eikä mikään onnistu.

Mutta ei hätää. Tämä kestää vain muutaman päivän ja kertoo siitä, että munastasi vuotaa kohta verta viikon ajan. Ai että. Niin mukavaa.

Kuukautisten ensimmäiset kaksi päivää ovat ihan tuskaa. Vatsaasi sattuu ja vehkeesi on arka, turvonnut ja kipeä. Saat tukkia munaasi koko ajan jollakin tupolla tai vaihtoehtoisesti pääset käärimään sen hiostavan siteen sisälle muhimaan ja haisemaan.

Joudut koko viikon ajan olemaan varuillasi, etteivät veret valu reisille asti. Erityisen varuillasi joudut olemaan urheillessa, jolloin suurimmat veriköntsät irtoavat parhaiten ja humpsahtavat maata kohti. Mmmmmm.

Mutta siis tämähän on ihan tavallista arkea. Ei mitään uutta ja erikoista. Menkat, niin nähty.

Ei hätää, sillä lisää on luvassa.

Viikko ennen kuukautisia kalsarisi ovat yllättäen rusehtavat. Joka päivä. Ja ehei, se ei ole kakkaa. Sitä kutsutaan tiputteluvuodoksi, ja se on kuivunutta housuihisi valunutta verta, minkä hormonikierto aiheuttaa.

Mutta tähänkin on näppärä ratkaisu. Pikkuhousunsuojat. Voit käyttää niitä koko viikon ajan ennen varsinaisen vuodon alkamista. Kivasti siellä pöksyissä hiostavat ja hauduttavat vehjettäsi jo valmiiksi ennen varsinaista koitosta. Mukavasti menevät kalsareissasi ryttyyn, jolloin suojan liimapuoli tarttuu puolen tunnin välein pakaroihisi kiinni – pahimmassa tapauksessa perskarvoihisi. Mmmmmm.

Onneksi vehkeelläsi voi kuitenkin harrastaa seksiä. Seksi on kivaa.

Mutta kun kumppanisi alkaa ropeltaa haaroväliäsi, mietit kauhuissasi ainoastaan sitä, että kalsareissasi on ruskeaksi kuivunutta verta tai hikinen pikkuhousunsuoja. Yrität hetimiten päästä vessaan, jossa voit peseytyä ja ottaa pikkuhousunsuojan pois tai vaihtoehtoisesti riisuutua jo valmiiksi alasti, ettei kumppanisi menettäisi halujaan nähdessään kalsareitasi.

Parasta kuitenkin on se, ettei mikään ole ikuista - ei tiputteluvuodot eivätkä kuukautiset.

Pääset vihdoin panemaan vapautuneesti ja jännittämättä sitä, että lakanoilla olisi verta. Uusi tuttavuutesi haluaa painaa kuitenkin vähän aikaa ilman kumia. Pikkuisen vaan. Kokeilla. No okei, vähän aikaa.

Kaikella on kuitenkin hintansa.

Parin päivän kuluttua munasi alkaa kutiamaan niin helvetisti, että mietit oikeasti, voisitko hieroa sitä raastinrautaa vasten. Kokeilet jopa vähän, housujen läpi. Lisäksi vehkeesi on täynnä valkoista mähmää.

Se on hiivatulehdus. Munasi on joutunut shokkitilaan kumppanistasi saatujen uusien bakteerien takia. Eikä tietenkään aina tähän tarvita edes ”pikkuisen aikaa ilman kumia” vaan toisinaan riittää ihan vaan tavallinen suojattu akti, sillä kyllä bakteerit tietävät tiensä.

Munantutkijalla käydessäsi lääkäri toteaa sinulla olevan peniksessä myös kaikenlaista muutakin pientä kivaa. Hiivatulehduksen lisäksi siellä on jos jonkinlaista omituista bakteeria, mikä saattaa johtua esimerkiksi siitä, että olet käynyt uima-altaassa. Ai että. Napit kouraan ja kotiin.

Kun palaat lääkäristä, kumppanisi haluaa taas seksiä. Sinua alkaa hikoiluttaa. Et oikein tiedä, miten kertoisit, että munassasi on rutto, sillä et halua pilata eroottisia mielikuvia, joita hänellä vehkeestäsi on.

Ja kun saat hoidettua lääkkeiden avulla peniksesi taas kuntoon, on jälleen tiputteluvuodon aika ja sitten tulevatkin jo kuukautiset.

Mmmmmmm.

Kirjailijakuva: Marjo Tynkkynen