Minua pelottaa rakkaus.
Se pelottaa siitä syystä, että olen joskus avannut itseni toiselle, luottanut häneen ja uskonut johonkin, ehkä omiin haaveisiini, ja sitten olenkin saanut kovia iskuja sydämeeni. Sydän ei koskaan unohda sellaista. Se voimistuu kyllä ja palautuu - mutta se ei unohda.
Minä en ole katkera enkä vihainen enkä syytä siitä ketään. Niin vain tapahtui, koska elämä on sellaista, että se tapahtuu kaikella mahdollisella tavalla. Ja minä opin siitä ihan hirveästi.
Mutta silti pelkään, että se tapahtuu uudestaan. Välillä pelko on niin kova, että lamaannun ihan täysin. Tai ehkä ennemminkin sydämeni lamaantuu. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että en uskalla katsella haaveitani enkä uskalla tehdä mitään. En uskalla lähettää viestiä, en uskalla soittaa, en uskalla kysyä. Tuntuu helpommalta laskea irti.
Sellaisina hetkinä palaan mielikuvitusmaailmaani. Siellä nimittäin asustavat ne pelot ja möröt, mutta myös haaveet ja toiveet. Todellisessa maailmassa ne näkyvät ainoastaan reaktioina, tekoina ja tekemättömyyksinä. Mutta mielikuvitusmaailmassa ne näkyvät sellaisina kuin ne ovat.
Siellä maailmassa seison metsän reunalla. Tiedän, että jossain kaukana metsän takana on kukkula, josta on upeat näkymät, ja sinne minä haluan mennä. Kaikki sanovat, että siellä on upeaa ja hyvä olla. Mutta muistan, miten viime kerralla (ja sitä edelliselläkin) lähdin juoksemaan ihan täysillä kohti pöpelikköä. Hihkuin onnesta ja huutelin riemuhuutoja. Menin lujaa, koska uskoin tietäväni reitin sinne paikkaan, josta kaikki puhuvat.
Eikä kulunut kauaa, kun olin vyötäröäni myöten suossa enkä meinannut millään päästä sieltä pois. Ja kun vihdoin pääsin ystävieni avustuksella ylös, olin läpimärkä ja uupunut. Minun oli pakko palata samaa reittiä takaisin. Mennä kotiin, vaihtaa vaatteet ja levätä.
Ja silloin rupesin pelkäämään. Rupesin uskomaan, että ei siellä mitään upeita maisemia ole. Että kaikki huijaavat. Että minun maisemani onkin vain upottava suo ja tiheä metsä. Että ei minulle ole tarkoitettu semmoisia kauniita näkymiä.
Kun aikaa kului, uskaltauduin vihdoin takaisin metsän reunalle, jossa nyt seison jalat täristen. Surulliset muistot saavat kyyneleet poskilleni, mutta se ei haittaa.
Sillä nyt minulla on uusi suunnitelma. Menen varovasti, askel kerrallaan. Tunnustelen maata. Jos se alkaa upottaa, pysähdyn ja tuumailen. Minä en voi siirtää maata tai muuttaa sitä toisenlaiseksi. En yritä enää mennä upottavan maan yli enkä ainakaan aio kääntyä takaisin.
Mutta yhden asian voin kuitenkin tehdä. Voin kiertää sen.
Sillä tavalla minä osoitan, että pystyn tekemään pelolleni jotain. Että en ole sen vietävissä. Ja että sen takana, jossain kauempana on se upea paikka, jota kohti minä kuljen.
Se pelottaa siitä syystä, että olen joskus avannut itseni toiselle, luottanut häneen ja uskonut johonkin, ehkä omiin haaveisiini, ja sitten olenkin saanut kovia iskuja sydämeeni. Sydän ei koskaan unohda sellaista. Se voimistuu kyllä ja palautuu - mutta se ei unohda.
Minä en ole katkera enkä vihainen enkä syytä siitä ketään. Niin vain tapahtui, koska elämä on sellaista, että se tapahtuu kaikella mahdollisella tavalla. Ja minä opin siitä ihan hirveästi.
Mutta silti pelkään, että se tapahtuu uudestaan. Välillä pelko on niin kova, että lamaannun ihan täysin. Tai ehkä ennemminkin sydämeni lamaantuu. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että en uskalla katsella haaveitani enkä uskalla tehdä mitään. En uskalla lähettää viestiä, en uskalla soittaa, en uskalla kysyä. Tuntuu helpommalta laskea irti.
Sellaisina hetkinä palaan mielikuvitusmaailmaani. Siellä nimittäin asustavat ne pelot ja möröt, mutta myös haaveet ja toiveet. Todellisessa maailmassa ne näkyvät ainoastaan reaktioina, tekoina ja tekemättömyyksinä. Mutta mielikuvitusmaailmassa ne näkyvät sellaisina kuin ne ovat.
Siellä maailmassa seison metsän reunalla. Tiedän, että jossain kaukana metsän takana on kukkula, josta on upeat näkymät, ja sinne minä haluan mennä. Kaikki sanovat, että siellä on upeaa ja hyvä olla. Mutta muistan, miten viime kerralla (ja sitä edelliselläkin) lähdin juoksemaan ihan täysillä kohti pöpelikköä. Hihkuin onnesta ja huutelin riemuhuutoja. Menin lujaa, koska uskoin tietäväni reitin sinne paikkaan, josta kaikki puhuvat.
Eikä kulunut kauaa, kun olin vyötäröäni myöten suossa enkä meinannut millään päästä sieltä pois. Ja kun vihdoin pääsin ystävieni avustuksella ylös, olin läpimärkä ja uupunut. Minun oli pakko palata samaa reittiä takaisin. Mennä kotiin, vaihtaa vaatteet ja levätä.
Ja silloin rupesin pelkäämään. Rupesin uskomaan, että ei siellä mitään upeita maisemia ole. Että kaikki huijaavat. Että minun maisemani onkin vain upottava suo ja tiheä metsä. Että ei minulle ole tarkoitettu semmoisia kauniita näkymiä.
Kun aikaa kului, uskaltauduin vihdoin takaisin metsän reunalle, jossa nyt seison jalat täristen. Surulliset muistot saavat kyyneleet poskilleni, mutta se ei haittaa.
Sillä nyt minulla on uusi suunnitelma. Menen varovasti, askel kerrallaan. Tunnustelen maata. Jos se alkaa upottaa, pysähdyn ja tuumailen. Minä en voi siirtää maata tai muuttaa sitä toisenlaiseksi. En yritä enää mennä upottavan maan yli enkä ainakaan aio kääntyä takaisin.
Mutta yhden asian voin kuitenkin tehdä. Voin kiertää sen.
Sillä tavalla minä osoitan, että pystyn tekemään pelolleni jotain. Että en ole sen vietävissä. Ja että sen takana, jossain kauempana on se upea paikka, jota kohti minä kuljen.