Julkaisin Instagramissa tämän kuvan viime viikolla. Laitan sen vielä uudestaan tänne, koska koen aiheen tärkeäksi.
Somessa näkee harvoin selfieitä, joissa itketään, mikä on ihan ymmärrettävää. Vaikka itse tykkäänkin pelleillä ja nauraa, itkemisen merkityksen tärkeys on kasvanut entisestään - erityisesti börniksen aikana, jolloin en saanut 6 kk kyyneliä juurikaan valutettua ulos enkä näin ollen pystynyt purkamaan silloisia tunteitani.
Itkin eräänä päivänä ainakin 3 tuntia putkeen. Ei ollut menkkoja. Ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi saanut itkemään. Kuuntelin yhtä ainoaa biisiä ripiitillä (Gary Jules - Mad World), koska se avasi hanat.
Otin itsestäni kuvan, koska olen tässä ehkä onnellisimmillani, mitä olen ollut vuosiin, vaikka se ei näytä siltä ulospäin. (Vrt. kuvat, joissa jengi poseeraa puolialasti --> haetaan tykkäyksiä eli onnellista ja hyvää oloa, mutta saavutetaanko sitä lopulta niillä keinoin...)
Onnea usein etsitään onnistumisista, saavutuksista ja voitoista. Muistan, kun olin juossut maratonin, oloni oli enemmänkin tyhjä kuin onnellinen. Haave oli saavutettu, ja tajusin, että itse asiassa matka kohti sitä olikin ollut merkityksellisempi. Toki päämäärä on myös tärkeä - mutta on hyvä pitää mielessä, että siellä ei välttämättä odotakaan sitä, mitä kuvittelisi.
Joten...
Itketään niin maan perkeleesti, ettei naama mahdu turvotukseltaan ovenkarmeista ulos. Vaikka se itkun aihe olisi omasta mielestä kuinka turha tai typerä, niin sitä parempi vaan. Tai jos kaikki asiat tuntuu olevan tosi hyvin, silloin erityisesti kannattaa itkeä.
Minä olen tässä kuvassa itkenyt sitä, miten ihania ihmisiä elämässäni on ja miten onnellinen olen siitä, missä olen nyt, vaikken olekaan saapunut monien asioiden suhteen vielä parkkiruutuun.
Mutta minä olen itkenyt joskus myös sitä, että olen kohta 70-vuotias sinkkuvanhus, joka kertoo lehtihaastatteluissa, että "ei vaan ole tullut sellaista sopivaa vastaan". Olen itkenyt sitä, kun olen painellut kipeää mahaani ja analysoinut, että minulla on ihan varmasti joku mahasyöpä. Olen itkenyt sitä, kun asuin opiskelijakämpässä, josta oli vuoden päästä muutettava pois, että mitäpä jos muuttopäivänä on niin paljon lunta, ettei pakettiautoa saa ajettua pihaan. Kyllä. Minä olen itkenyt sitä, että mitä jos vuoden päästä on paljon lunta.
Pistäkää paremmaksi.
Ihanaa viikonloppua!
Somessa näkee harvoin selfieitä, joissa itketään, mikä on ihan ymmärrettävää. Vaikka itse tykkäänkin pelleillä ja nauraa, itkemisen merkityksen tärkeys on kasvanut entisestään - erityisesti börniksen aikana, jolloin en saanut 6 kk kyyneliä juurikaan valutettua ulos enkä näin ollen pystynyt purkamaan silloisia tunteitani.
Itkin eräänä päivänä ainakin 3 tuntia putkeen. Ei ollut menkkoja. Ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi saanut itkemään. Kuuntelin yhtä ainoaa biisiä ripiitillä (Gary Jules - Mad World), koska se avasi hanat.
Otin itsestäni kuvan, koska olen tässä ehkä onnellisimmillani, mitä olen ollut vuosiin, vaikka se ei näytä siltä ulospäin. (Vrt. kuvat, joissa jengi poseeraa puolialasti --> haetaan tykkäyksiä eli onnellista ja hyvää oloa, mutta saavutetaanko sitä lopulta niillä keinoin...)
Onnea usein etsitään onnistumisista, saavutuksista ja voitoista. Muistan, kun olin juossut maratonin, oloni oli enemmänkin tyhjä kuin onnellinen. Haave oli saavutettu, ja tajusin, että itse asiassa matka kohti sitä olikin ollut merkityksellisempi. Toki päämäärä on myös tärkeä - mutta on hyvä pitää mielessä, että siellä ei välttämättä odotakaan sitä, mitä kuvittelisi.
Joten...
Itketään niin maan perkeleesti, ettei naama mahdu turvotukseltaan ovenkarmeista ulos. Vaikka se itkun aihe olisi omasta mielestä kuinka turha tai typerä, niin sitä parempi vaan. Tai jos kaikki asiat tuntuu olevan tosi hyvin, silloin erityisesti kannattaa itkeä.
Minä olen tässä kuvassa itkenyt sitä, miten ihania ihmisiä elämässäni on ja miten onnellinen olen siitä, missä olen nyt, vaikken olekaan saapunut monien asioiden suhteen vielä parkkiruutuun.
Mutta minä olen itkenyt joskus myös sitä, että olen kohta 70-vuotias sinkkuvanhus, joka kertoo lehtihaastatteluissa, että "ei vaan ole tullut sellaista sopivaa vastaan". Olen itkenyt sitä, kun olen painellut kipeää mahaani ja analysoinut, että minulla on ihan varmasti joku mahasyöpä. Olen itkenyt sitä, kun asuin opiskelijakämpässä, josta oli vuoden päästä muutettava pois, että mitäpä jos muuttopäivänä on niin paljon lunta, ettei pakettiautoa saa ajettua pihaan. Kyllä. Minä olen itkenyt sitä, että mitä jos vuoden päästä on paljon lunta.
Pistäkää paremmaksi.
Ihanaa viikonloppua!