Moikku! Nappasin aiheeksi tällä kertaa ja taas lukijakysymyksen. Elikkäpäs miten olen päätynyt kirjailijaksi ja miten kannattaa toimia, jos kertakaikkisesti haluaa valita tämän hulluuden polun?
Minä kirjoitin ensimmäisen kirjani joskus 11-vuotiaana. Se oli sellainen lukollinen päiväkirja, jonka päätin kirjoittaa ihan täyteen tekstiä. Tarina kertoo ihanasta Sakusta, johon päähenkilö koulussa rakastuu. Vaikeuksien jälkeen he saavat toisensa ja Saku sanoo ihan lopuksi, että tuu meille yöksi. Päähenkilö epäröitsee, kunnes Saku jatkaa, että meillä ei oo ketään kotona ja jo innostuu myös päähenkilö. Huomaan nyt, että mitään kehitystä ei ole aiheiden suhteen tapahtunut.
Aikuisiällä olen kirjoitellut blogeja. Ensin City-lehdelle ja sitten omaa Sinkkublogiani ja nyt tätä kotisivublogia. Blogin kirjoittaminen oli aluksi kamalaa. Nyt ei enää ole. Mutta ensimmäiset vuodet olivat pelottavia ja tekstien julkaisu hirvitti ja paniikkikohtaustutti, mutta jostain syystä kirjoittaminen motivoi niin paljon, että ei haitannut.
Silloin blogien aikaan rupesin ajattelemaan, että pitäisikö kirjoittaa joskus oikea kirja, joka ei ole lukollinen. Silloin myös kustantamot ottivat yhteyttä, että onko sulla pitkää tekstiä.
Vuosia kului ja kustantamoita tuli ja meni. Tekstini oli sysipaskaa paitsi blogissa ei niinkään. Huomasin, että kirjan kirjoittaminen on ihan hirveän vaikeaa ja tuskallista yksinväkertämistä pitkän ja paksun tiedoston kanssa.
Ajattelin, että tämä on ihan perseestä, mutta aina silloin tällöin kerran vuodessa kirjoitin tekstin uudestaan. Lähettelin tekstiä eri kustantamoihin, jotka eivät olleet lähestyneet minua koskaan. En saanut mitään palautetta mistään.
Jostakin kustantamosta sain oikein kivan viestin, että ei tästä tekstistä tule ikinä kirjaa, mutta jos kirjoitat jotain muuta, niin otappa yhteyttä.
Olin todella iloinen, että joku sanoi noin, koska se sai minut kerrassaan kirjoitushepuleihin. Toisaalta olin kyllä samaa mieltä. Ajattelin, että tämä on vain harjoitusta, joudun kirjoittamaan satojatuhansia liuskoja ennen kuin joskus 50 vuoden päästä tekstini julkaistaan kirjana. Mietin, että ihan sama. Pitää harjoitella, jos haluaa, että onnistuu.
Lopulta viimeisin kustantamo, joka lähestyi minua, oli Atena. Sain ohjeeksi, että kirjoita teksti uudestaan. Kirjoitin. Lähetin. Sain vähän pidemmän vastauksen, että kirjoita teksti uudestaan, esimerkiksi toimisiko se, että tarinat jaotellaan teemoittain. Olin miettinyt samaa.
Olin kuukauden määmatkalla Thaimaassa ja kirjoitin tekstin uudestaan. Ensimmäistä kertaa tuntui, että tällä 14 kerralla, kun kirjoitan kaiken alusta loppuun, alkaa homma luistaa ja saada kiinni jostain isommasta kokonaisuudesta.
Sen jälkeen sain kustannussopimuksen. Sinä päivänä ostin Ikeasta viherkasvin ja illalla join yhden lasin viiniä yksin ja päivitin uutisesta someen. En ollut hirveästi uskaltanut puhua kirjoitusprojektistani kenellekään, koska pelkäsin, ettei se onnistu koskaan. Se oli niin iso haave. Sitten itkin viikon.
En ajatellut, että kukaan ostaa kirjaani enkä varsinkaan toivunut, että kukaan lukisi sitä, vaikka ostaisikin. Olen vieläkin vähän samaa mieltä, mutta sitten toisaalta en voi sille mitään, että itsenäiset ihmiset tekevät omia valintojaan elämässään, joihin liittyy tekstini.
Nyt olen sitten joku kirjailija vissiin. En tiedä yhtään, mitä teen seuraavaksi ja jos teen tekstiä, niin mistä aiheesta. Luulen, että syksyllä menen kirjastoon, avaan valkoisen paperin tietokoneestani ja katson, mitä sormeni tekevät. Joskus kolmen tunnin päästä paperilla saattaa lukea "Olin ollut sinkkuna yhdeksän vuotta" tai sitten "kulli pylly perse paska pillu huora".
Tällaista tämä on.