Päiväkävelyllä mielikuvituspoikaystävän kanssa

Olipa kerran ihan tavallinen iltapäivä tänään.

Henriikka-tyttönen oli päiväkävelyllä Tipu- ja Dada -koiransa kanssa. Mielikuvituspoikaystävä kulki myös nätisti vierellä. Kaikki oli niin kuin ennenkin - aurinko paistoi, kakat oli tehty läheiseen koirapuistoon, valotolpat haisivat ihanalle virtsalle, vaatteita oli liikaa päällä ja hiki virtasi.

Yhtäkkiä heidän kävellessä pitkin Hesaria eteen pompsahti kyltti, jossa luki taianomaiset sanat: "Koirat saa tulla ineen."

Tämän nähtyään Henriikka ja koirat nytkähtivät rytinällä Rupla-nimisen kahvilan eteiseen ja huomasivat kaikkien tuijottavan heitä hymyillen. Henriikka tilasi mukaansa tummapaahtoiset luomusumpit koirien istuessa kauniin maton päällä.

Maksettuaan kahvit Henriikka ja koirat poistuivat rytinällä ulos ystävällisen myyjän pidellessä ulko-ovea auki.

Ja niin he jatkoivat onnellisena matkaansa kohti Töölönlahtea läikytellen samalla kahvia housuilleen ja ties minne, sillä heillä oli niin kivaa, että vauhtikin oli suorastaan päätähuimaava.

Sen pituinen se.

Naapurin mummo muuttaa

Viimeisen vuoden aikana minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua ihanaan naapurin mummooni, joka on niin kova puhumaan, että siinä jää moni tuntemani papattaja kakkoseksi.

Myös minä olen hänen seurassaan lähes yhtä hiljaa kuin meditoidessa. Välillä tosin pääsen heittämään väliin jotain yhtä yksinkertaista ja lyhyttä kuin rallienglantia monotonisesti lausuva suomalainen, mutta toki suomeksi:

"Hei." 

"Sää on hyvä."

"En kuullut sitä ääntä viime yönä."

"En minäkään halua miestä, joka on kiinnostunut vain rahasta tai seksistä."

"Niinpä."

"Se ei ole hyvä, jos mies kiroilee."

"Totta."

"Se naapuri on tosiaan vähän outo."

"En minäkään olisi lähtenyt semmoisen miehen kanssa paljuun."

Ja niin edelleen.

Nyt mummo muuttaa pois. Se harmittaa minua, sillä harva naapuri jaksaa jutella ja kysellä kuulumisia. Harva oikeastaan edes tervehtii. Vielä harvempi kertoo suoraan päin naamaa, mutta ystävällisesti, jos asunnostani on kuulunut liiallista mekkalaa.

Yleisempi reaktio on sujauttaa oviluukusta anonyymi uhkauslappunen, että jumalauta tämän täytyy loppua tai saat häädön. Minä olen saanut tällaisen lappusen kerran, kun koirani oli jostain syystä haukkunut innoissaan jotakin. En voinut tietenkään vastata kenellekään mitään, kun en tiennyt, kuka naapureistani oli niin närkästynyt.

Olen saanut kerran myös lapun, että koirani haukkuminen saa naapurini hulluksi. Erikoisen tästä lapusta teki se, että olin tuolloin ollut Amerikassa jo puoli vuotta, ja koirani olivat olleet hoidossa koko sen ajan toispuol Helsinkii.

Mutta keskivertonaapurin ajatuslogiikka onkin yksinkertainen: "Joku koira haukkuu jossain. --> Olen nähnyt, että tuosta yhdestä ovesta on kulkenut akka koiransa kanssa. --> Se on sen koira." Suomessa naapurin yleiskuvaukseen kuuluukin, että älä puhu kasvotusten, epäile jokaista ja syytä kaikkia. Syytä suoraan oviluukusta sekä laita lappunen aulaan kaikkien nähtäville. Ole rohkea ja tee se anonyymisti. Kirjoita teksti varmuuden vuoksi vielä vasemmalla kädellä, jottei kukaan voi tehdä käsialan perusteella johtopäätöksiä, kuka naapureista lapun on kirjoittanut.

Mutta tämä mummo se on toista luokkaa. Puhuu paljon eikä syyttele. Juttelee vaan. Ihan mistä sattuu. Ja nyt hän muuttaa pois.

Tänään kävin mummon luona päiväkahvilla eikä mennyt kuin 15 sekuntia ja olin kontallani hänen olohuoneessaan nuuhkimassa mattoja. Mummo halusi nimittäin tietää, haisevatko nämä hänen kolme uutta sisustuselementtiään voimakkaasti jollekin. Minä konttasin ja painoin nenääni niitä vasten ja analysoin. Toistin kaiken 10 minuutin kuluttua, kun nenäni oli tottunut mattojen hajuun, ja mummo oli vaihtanut paitansa. Mummo nimittäin epäili, että hänen puhtaan paitansa pesuaineen tuoksu vaikuttaisi tutkimustuloksiini.

Yksi matoista mielestäni haisi hieman pahalle. Tämä matto lähtee takaisin kauppaan. Hyvästi.

Maton haistelun jälkeen joimme kahvit ja juttelimme tunnin. Tai hän jutteli ja minä imin viisaan ihmisen sanoja itseeni samalla, kun dippailin rinkeliä maitokahviini.

Kahvin jälkeen kävin vielä kerran haistamassa mattoja varmistuakseni tutkimustulosteni luotettavuudesta.

Minulle tulee häntä ikävä.

Korjautin naistenpäivän kunniaksi autoni

Tapahtui vuosi sitten...

Naistenpäivän kunniaksi ajattelin tehdä jotain naisellista ja korjauttaa parkkihallissa seisovan autoni.

Sovimme huoltotyypin kanssa, että tapaamme hallin edessä. Odoteltuani ulkona noin 10 minuuttia näin huoltoauton ajavan ohi. Vilkutin sille kiireesti, että äläpäs mene ohi, ja kun auto pakitti luokseni, hyppäsin kyytiin ja aloin jutustella niin maan perkeleesti, ettei mies saanut puheenvuoroa ollenkaan. Kerroin, mikä autossani saattaisi olla vialla ja samalla ohjeistin reippaasti miehen parkkihallin syövereihin.

Yhdessä köröttelimme halliin ja monta kerrosta ylöspäin, kunnes pääsimme autoni luokse. Minä puhuin taukoamatta. Olin nimittäin sen verran iloinen, että sain apua asian kanssa, josta en ymmärrä mitään.

Mies oli ehkä vähän hämillään tarmokkuudestani, mutta ryhtyi kuitenkin heti hommiin. Ropellettuaan tovin konepeltini alta mies käynnisti auton piuhoilla ja sanoi, että no niin, käypäs sitten ostamassa uusi akku ja vaihda se.

Silmät pyöreinä tuijotin tuota automaailman ammattilaista. Minä. Vaihtaa. Akku. Ei. Saatana. En uskalla ajaa autolla Helsingissä mihinkään suuntaan - ainoastaan Lahden motaria suoraan Heinolaan. Se reitti on tarpeeksi selkeä ja yksinkertainen selkeälle ja yksinkertaiselle kuskille. Puhumattakaan siitä, että osaisin ostaa akun ja vaihtaa sen. Herranjumala.

Ääni kauhusta väristen sanoin, että mehän sovimme puhelimessa, että sinä vaihdat akun. Että Fenniasta sanottiin niin. Että Falck hoitaa homman.

Siinä vaiheessa, kun sana Falck kajahti ilmoille, selvisi, että olin täpinöissäni napannut kadulta väärän miehen eli olin siis hypännyt ihan randomisti jonkun tyypin kyytiin, joka oli matkalla korjaamaan jonkun toisen autoa siinä lähellä.

Mitä äitikin sanoisi.

Ei siinä mitään. Ajoimme parkkihallista ulos, ja siellä odotteli se oikea huoltomies minua. Vaihdoin miehestä toiseen ja opin, että Falckin auto on punainen ja siinä lukee isolla firman nimi.






Muistutus itselle: Falckin auto ei ole tavallisen näköinen valkoinen auto, jossa istuu mies oranssit liivit päällä.

Yolo.

Kolmenkympin kriisi eikä muksuja

"Voisitko kirjoittaa tai tehdä videon 30-kriisistä ja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta?"

Totta kai voisin!

Tosin ikäkriisi on minulle siitä hankala aihe, ettei minulla ole ollut sellaista koskaan. Tämä johtuu siitä, että minulla on niin helvetin paljon kaikenlaisia muunlaisia kriisejä, ettei siihen mahdu enempää muita mukaan.

Näitä kriisejä ovat muun muassa:

- Onko ihastuksen kohteeni kiinnostunut minusta vai niistä 7 naisesta, jotka kommentoivat sen kaikkia statuksia ja kuvia?

 - Naisystävien kriisit, joissa myötäeläminen on niin voimakasta, ettei siinä ehdi miettiä omia kriisejään.

- Peräpukamat.

 - Kerran vuodessa oman vaginan sisällä käyvä, kondomilla suojattu penis, ja tästä aiheutuva huoli siitä, ettei nyt vaan jotenkin mystisen neitseellisesti olisi tässä vahingossa tullut raskaaksi, vaikka helminauha kimmelsi selvästi kumin hatussa, tai saanut sukupuolitautia tahi hiiva- tai virtsatieputkentulehdusta, koska penis on kuitenkin semmoinen survin, joka saattaa oveluuksissaan huolellisesta ehkäisystä huolimatta olla niin salakavala, että se pystyy taikuuteen ja kepposiin, eikä omasta vaginastakaan voi koskaan olla varma, mistä se nyt tällä kertaa menee shokkiin.

 - Tuntemattomille ihmisille soittaminen on saatanasta, ja joskus jopa tutuillekin pirauttaminen on niin jännittävää, että on mieluummin soittamatta. On nimittäin mahdollista, että häiritsee puhelullaan toista ihmistä, ja mikä synti ja paha olo siitä sitten tuleekaan ja kuinka tekee mieli palaa helvetissä.

 - Julkisessa vessassa ulostaminen ja piereskely.

 - Hississä tuntemattomien kanssa matkustaminen.

 - Yhdestä aivastamisesta aiheutuva epäilys, että nyt on varmaan joku flunssa tulossa, ja siitä johtuva viikon väsymys ja puolikuntoisuus, vaikkei mitään flunssaa koskaan edes tule.

 - Myöhästyminen ihan mistä vaan, vaikka edes minuutilla, aiheuttaa epämiellyttävän, jopa surullisen olotilan, josta voi kokea pahaa mieltä ja harmitusta useita tunteja, koska toinen ihminen on joutunut odottelemaan ihan turhaan.

 - Tiskaamattomat tiskit.

 - Täyteen ahdettu kalenteri.

 - Klipsuista osittain irronnut verho, jota ei yltä korjaamaan ilman, että kasaa viisi tuolia ja kolme pöytää päällekkäin.

 - Kutsujen järjestäminen ja tarjoilun miettiminen.

- Autolla ajaminen vierailla teillä sekä renkaidenvaihtoprosessi joka saatanan vuosi.

- Sinihomejuusto.

- Milloin pestä hiukset, jos on huomenna lähdössä reissuun, ja hiukset ovat nyt puhtaat, mutta huomenna ei-likaiset mutta eivät puhtaatkaan, ja olisi kiva matkustaa täysin puhtaalla tukalla, muttei viitsisi pestä sitä turhaan.

Noin niin kuin esimerkiksi. Myöskin koen vahvasti, että olen joka vuosi oppinut itsestäni niin paljon uusia asioita, etten haluaisi kuuna päivänä mennä taaksepäin yhtäkään vuotta.

Ja sitten ne lapset ja niiden haluaminen tai ei-haluaminen.

Minä elän sellaisessa maailmassa, että uskon, ettei muita ihmisiä voi muuttaa sanomalla niille, että älä ole tuollainen. Uskon, että maailmaa voi muuttaa olemalla itse hyvä ja ymmärtäväinen. Tästä syystä, jos joku vaikkapa minulle huolehtii, että pitäisiköhän jo alkaa puskea vaginasta jonkun päätä ulos, en loukkaannu siitä tai hermostu, vaan totean, että en tiedä, teenkö semmoista koskaan, ja että minullahan on jo paljon lapsia, vaikka ne ovatkin ystävieni ja sisarusten.

Ajattelen, että olemalla hyväntuulinen ja loukkaantumatta pystyn paremmin vaikuttamaan toiseen ihmiseen. Koska eihän kukaan voi sanoa kenellekään toiselle, miten elämä pitää elää. Se on naiivein tapa yrittää vaikuttaa, joten en ota sitä itseeni. Myöskin yritän pitää mielessä, että hyvin harva ihminen oikeasti haluaa loukata kysymyksillään ja mielipiteillään.

Minä olen valinnut polkuni ja olen siitä polusta iloinen. Siksi teen kaikkeni, etten tuohdu ja hermostu turhaan siitä, että joku olettaa minun elävän toisenlaisen elämän. Minusta tuntuu, että jos tuohdun, se johtuu enemmänkin omasta epävarmuudesta, ei kysymyksestä.

Kaikki tunteet kehossa paljastavat jotain itsestä. Tästä syystä jokainen ajatus ja tunne on tosi arvokas, vaikka ne laukaisisivatkin epämiellyttävän olon. Sen epämiellyttävän olon takia on pakko miettiä asiaa, ja kun on tarpeeksi pohdiskellut, on jälleen taas astetta vahvempi. Kun taas on vahvempi, on helpompi hymyillä ja olla iloinen.

Ja kun on itse iloinen ja varma siitä, että on valinnut oikean polun, voi mielessään olla vain huvittunut, että jotkut jaksavat kantaa huolta toistenkin vaginoista ja munasoluista ja spermoista ja panemisista, ja sitten lopuksi voi toivottaa keskustelukumppanille voimia tämän hirvittävän, toisen ihmisen vaginaan kohdistuvan kriisin keskellä.

Namaste.

Mummot on ihania

Sä heräät aamulla kuudelta siihen, kun sun ovikello soi. Unenpöpperössä sä riennät avaamaan ja sä näät, että siellä on naapurin mummo. Se sanoo sulle, että voitko tulla nyt heti käymään, että nyt on hätä.

Sä oot silleen, että totta kai ja nappaat vaan avaimen mukaan ja lähet heti.

Sitten, kun sä seisot sen huoneessa paljain jaloin ja yöpaidassa sä tajuut, että se hätä on englanninkielinen viesti, jonka sun naapuri on saanut sähköpostiinsa, koska sillä on myynnissä tavaraa Tori.fi:ssä.

Sä istahdat alas auttamaan ja oot silleen et mummot. <3

Onko koolla väliä?

Muistan, kun olin 11-vuotias ja häpykummullani kasvoi karva. Samoihin aikoihin rintani alkoivat nököttää pikkuisen eteenpäin.

Näytin äidilleni tissejäni ja kysyin, alkavatko menkat nyt. Ei varmaan vielä, sanoi äiti.

Mutta ne alkoivat, heti muutaman kuukauden kuluttua. Vuosia odotin, että tissini olisivat kasvaneet isommiksi, mutta ei. Sille tielleen jäivät.

12-vuotiaana aloin käyttää topattuja Push Up –rintaliivejä. Ei ne mitään tissejä nostaneet mihinkään, mutta paidan kanssa näytti siltä, etten ollut ihan lauta. Koska lautoja kiusattiin. Pojat, nuo äitien tissiposket sen jostain keksivät, että tissittömyys on häpeällinen juttu. Kyllä juurtui meidän tyttöjen sydämiin käsitys siitä, että miestä ei saa, jos ei ole kunnon tissejä. Tai jos saa, se ei kiihotu pienistä.

Isompi tissiset taas saivat pojilta huomiota vain rintojensa takia. Eikä sekään huomio välttämättä ollut toivottua ja mieltäylentävää.

Siinä samalla kasvoi päähän absurdi mielikuva, että tissien koko korreloi onnellisuuden kanssa.

Vasta 26-vuotiaana ostin elämäni ensimmäisen kerran pitsirintaliivit, joissa ei ollut yhtään täytettä. Vain kaksi kerrosta pitsiä, jotteivät nännit näy paidan läpi, kun on kylmä.

Kesti puoli vuotta ennen kuin laitoin ne päälle. Testasin niitä paidan kanssa ja huomasin, että tissini näyttivät normaalimmilta. Ne eivät näyttäneet puolikkailta tennispalloilta niin kuin topattujen liivien kanssa.

Ja olin ihan, että vitsi miten söpöt!

En tietenkään enää ajattele, että tissien koolla on väliä. Minusta on hauskaa välillä heittää pikkunökäreistäni vitsiä ja joskus toivoisin enemmän täytettä sen takia, että mekko istuisi paremmin, mutta tisseilläni ei ole enää vaikutusta itsetuntooni.

Mutta tissejä ei tungeta vaginaan. Ainakaan yleensä.

Toisin kuin penistä. Sen koosta keksitään ilkkumajuttuja ihan yhtälailla. 

Ja entäs tämä klassinen kysymys: ”Onko koolla väliä?” Sillä viitataan aina johonkin epämääräiseen penismittahaitariin. Se ei liity vaginaan, koska vaginan kokoa on vaikeampi mitata.

Jos teinipojan penis on "normaalin kokoinen" eli peniksessä kiinnikasvava ihminen on tyytyväinen siihen, ei haituvaviiksen tarvitse ainakaan sen pituutta/paksuutta murehtia elämän tuodessa kolhuja sydämeen. On paljon helpompaa ottaa vastaan epäonnistuneet parisuhteet, panot ja seksikokeilut. Ei tarvitse miettiä, että ei se ainakaan sen takia jättänyt soittamatta, kun on niin pieni tai iso.

Mutta jos ei ole "normaalin kokoinen", yksi epävarmuuden piiskoista lyö juuri sinne herkimpään. Varsinkin teininä, jolloin vasta aletaan opetalla pikku hiljaa siihen, että itsetunto ei tarvitse muuria eikä teräviä aseita, se kantaa itse itseään, jos uskaltaa luottaa siihen.

Oli mitat mitkä tahansa, meillä kaikilla on jotain yhteistä. Lähes jokainen meistä runkkareista toivoo elämäänsä tismalleen samaa asiaa, myöntää sitä itselleen tai ei.

Se toive on rakkauden ja elämänkumppanin löytäminen. Ei tarvitse tuntea olevansa epänormaali enää, kun löytää toisen epänormaalin. Koska rakkaus hyväksyy, jos naapurit tai tilastot eivät.

Eli jos painaa huoli sydäntä tai penistä tai tissejä tai jenkkakahvoja, niin ehkä se tieto helpottaa, että rakkauden löytäminen on ihan yhtä päätöntä ja vaikeaa jokaiselle.

Se voi olla näennäisesti helpompaa "normaaleille", joilla on tietynlainen standardien mukainen kroppa ja värkki, mutta todellisuudessa se ei ole. Ja se, että aina sillä on joku, ei korreloi rakkauden kanssa millään tavalla eikä se ole mikään mittari.

Rakkauden löytäminen on joka ikiselle: "You can’t hurry love, you just have to wait."

Kyllä jokainen meistä runkkareista vertaisensa kohtaa. Sitä ennen kannattaa nauttia elämästä ja omasta rauhasta ja uusien ihmisten tapaamisesta. Ei kannata alkaa synkistelee ja vittuuntumaan, ellei sitten halua juuri sellaista suhdetta, jossa voi yhdessä herätä joka aamu siihen, että vituttaa kaikki.

Onni (ja mielikuvituspoika- ja tyttöystävät) kulkee käsi kädessä sun kanssasi. Onni ei ole tavaroissa eikä asioissa eikä mittanauhoissa eikä vaaoissa. Se on sussa jo valmiina. Paina se päälle.

Edit. Huomasin, etten vastannut kysymykseen, onko koolla väliä. Ei ole. Tytöt ihastuu itsevarmuuteen ja rohkeuteen ja siihen, että toisella on intohimoja elämässä ja myöskin hellyyteen ja siihen, että toinen huomioi ja kunnioittaa eikä ole mikään kännäävä sikapossu, joka ei vastaa viesteihin. Namaste.

Tänään tuntuu kuin kaikilla olisi syntymäpäivä

Niin paljon näkee onnitteluita ja sydämiä kaikkialla. Ja vielä tulee lisää, koska... Ihan megaihanaa ystävänpäivää kaikille ihmisille ja eläimillekin tietysti myös!



Eräs ystäväni lähetti minulle yllä olevan kuvan synttäreitteni kunniaksi, kun olin lähössä määmatkalle ja hyvä, että lähetti, koska rohkeudesta pitää aina välillä muistutella. Ei se itsestään tule. Se on valinta ja oma päätös.

Ja jos nyt on rohkea, niin sitten vanhana saattaapi kasvoille nousta semmoinen salamyhkäinen hymy, kun katselee pullonpohjalasien läpi talitintteja vanhainkodin ikkunasta. Myös yksi kyynel saattaa valua ryppyistä poskea pitkin. Huonetoverit huolestuu ja sä oot silleen, et ei hätää nää on yolo-kyyneleitä.

Niin siksi tänään on ehkä yksi parhaista päivistä laittaa viestiä JUST SILLE. Ja jos se vastaa jotenkin kivasti, niin sitten tietää, että myös se taitaa olla vähän romantikko. Ja se on hyvä. Nimittäin ilman pientä söpöä hempeilyä olisi aika kylmää tässä maailmassa. Ja huomioikaa vielä, että JUST SE voi olla ihan vaan ystäväkin, johon ei ole pitkään aikaan ollut yhteydessä. Rakkautta kun on niin montaa erilaista muotoa, kaikki ei ole aina niin romanttista ja ritarillista, voi olla myös rauhallista villasukkarakkautta.

Tänään myös Face tuppaa olemaan täynnä rakkautta ja pongasinkin sieltä heti yhden ystäväni jakaman runon, joka sai tämän ripuliperseen (kyllä, turistiripuli iski just täydellisen sopivasti, kun pääsin kotiin) kyynelehtimään.

 Tässä se on.

"Everyone says love hurts, but that isn't true. Loneliness hurts. Rejection hurts. Losing someone hurts. Envy hurts. Everyone gets these things confused with love, but in reality love is the only thing in this world that covers up all pain and makes someone feel wonderful again. Love is the only thing in this world that does not hurt." - Unknown

Nii. Rakkaus on aina hyvä.

Vähän erikoisesti ja omalla tyylillä, mutta ylöspäin kuitenkin

Moi!

Täällä Phuketissa oli pari kaveria määmatkalaisen seurana alle viikon. Siinä, kun pälpätti viisi päivää putkeen ja sitten olikin yhtäkkiä ihan itsekseen, niin oho. Puhututti taas hirveästi. Yhtenä aamuna sitten kaivoin kameran esiin, kun mietin jännitystä, koskakun minulle käy tosi usein sillä tavalla, että herään aamulla joskus viiden aikaan enkä saa enää unta sen jälkeen. Se johtuu siitä, että elämä jännittää.


Videolla puhun myöskin ihastumisesta ja siitä, että minulla ei ole mitään hajua, mitä miehille voi kirjoittaa viesteihin. Ei vaan ole hajua. On vaan minä, joka kirjoittaa kaiken, mitä päässä on. Mutta ei se mitään.

Tästä huolimatta olen päättänyt, että tänä vuonna rakastun. En vielä tiedä keneen, mutta varmasti se on joku kiva, reipas ja ihana poika, koska minäkin olen sellainen poika. 

Olen hakannutkin Tinderiä aika paljon, enimmäkseen ihan huvin vuoksi. Minua naurattaa, kun porukka ei tajua, mitä on kuvakerronta. Siellä oli yhdelläkin jos toisella kaverilla kuvia omista jaloista milloin rannalla, milloin vuorenrinteellä ja milloin veneessä. Sitten lopuksi joka nätti vessaselfie. Äkkiä tulee ruksia semmoisille ainoastaan siitä syystä, että kuvat ovat hieman omalaatuisia.

Meninkin mielissäni omaan profiiliin, koska tykkään kuvista, jotka sinne valitsin. Ja voihan vitjan pippeli. Huomasin, että Tinder on vaihtanut omat kuvani ihan oma-aloitteisesti joiksikin ihan muiksi. Sieltä löytyy tällä hetkellä muun muassa tämä.


Vaihdoin kuvat uudestaan, mutta Tinder vaihtoi ne jo heti nopeasti takaisin. Ihme, ettei tule mätsejä.

Sitten vielä, mikä jännittää elämässä? No kivekset. Löysin täältä upeat lomakivekset ja pääsin kokeilemaan niitä elämäni ensimmäistä kertaa ulkona! Oli niin hirveää, että.

Kun pääsin ylös asti, oli niin mielettömän upeat näkymät, etten uskaltanut edes katsoa, koska halusin heti alas. Opasta huvittikin korkean paikan kammoni, ja hän kysyi, että miksi kiipeän. En oikein osannut vastata mitään, koska en itsekään ihan täysin ymmärrä. Meinasin ihan pyörtyä, kun niin paljon hirvitti elämä. Mutta ette usko, kiipesin silti reitit tappiin asti! (Minua tosin pakotettiin alhaalta käsin, olisin halunnut luovuttaa monta kertaa.) Ihan tuli kyynel silmään, kun pääsin takaisin hotelliin. Olin niin onnellinen.

Tuossa on kylä, joka on rakennettu veden päälle. Ja tuolla ylhällä näkyy vuoren seinä, missä meitsi veteli.


Mä tuun kylmästä lämpimään, aion tulla viereesi kömpimään
vaikka ootkin kaukana siellä, kuule beibe me tavataan vielä.

 

Lettu irti. 


"Vähän erikoisesti ja omalla tyylillä, mutta ylöspäin kuitenkin" on uusi mottoni.


Moikka!

Tai ei sittenkään vielä, kun pistäkää Face-peukkua täällä ---> Henriikan blogi.

Miten meni noin niiku omasta mielestä?

Minulla oli täällä Phuketissa vähän alle viikon verran kaksi ihanaa ystävää käymässä. Eräänä iltana aloin lesoilla ihan tohkeissani, että meikeläisestä on tullut oikein reipas, tomera ja taitava kiipeilijä. Että pois alta vaan maa, Rönkkönen kiipeää.

Siinä kehuhuumassa sanoin kavereilleni, että kamera esiin, koska meikä näyttää nyt vähän mallia, miten se kiipeily oikein tapahtuu ihan tämmöisissä arkisissa paikoissa kuten rappukäytävä.

Ystävällisesti kaverini räpsi kuvia, kun minä esitin voitontanssini ja tartuin kaiteeseen kiinni. Ennen kuin olin saanut edes jalkoja ilmaan toinen käteni oli jäänyt helvetin tiukasti jumiin seinän ja kaiteen väliin. Yolo.



En päässyt siitä irti, koska sattui ihan saatanasti liikuttaa hikistä nahkaa. Ei se jumalauta liukunut mihinkään suuntaan.

Kaverini pistivät kameran syrjään ja lähtivät hakemaan huoneestani vartalorasvaa, jonka avulla sitten sain vedettyä käteni huudon kanssa irti.

Tämän jälkeen kaverini huomautti, että kai sä muuten tiedät, että tää sun paikallisesta kaupasta ostettu vartalorasva on sit ihoa vaalentavaa, tässä lukee isolla. En tiennyt. Olen vetänyt sitä joka ilta kroppaani monta kerrosta.

Niin, että...

... miten meni noin niiku omasta mielestä.

Me kaikki halutaan rakkautta

Tosi usein, kun istun ratikassa tai bussissa Helsingissä ja katson murjottavia ihmisiä, mietin, miltä he näyttäisivät vastarakastuneina. Miten heidän poskensa alkaisivat punottaa, kun joku ihana halaisi niitä ja sanoisi, että ai vitsi sä oot niin söpö, sun hymy saa mut ihan hulluks, anna suukko.

Mietin sitä, koska rakkaus muuttaa ihmistä (ja sitä kautta koko maailmaa). Ja mielestäni sellaiset, jotka eivät ole sitä koskaan saaneet, pitäisi laittaa jonotuslistan kärkeen. Nimittäin sen puutoksen huomaa heidän kasvoiltaan ja koko olemuksestaan.

Lennolla Helsingistä Bangkokiin istuin erään ystävällisen ja ihanan thaimaalaisen naisen vieressä. Meillä bondasi heti jotenkin tosi hyvin.

Hän oli asunut Suomessa jo kymmeniä vuosia - rakastunut nuorena tyttönä suomalaiseen mieheen ja eronnut sitten myöhemmin.

Puhuimme rakkaudesta. Puhuimme haaveista ja tunteista, odotuksista elämältä. Puhuimme rakkauden etsimisestä.

Minä mietin speed deittailuja ja tindereitä, hän mietti aasialaisia naisia, jotka muuttavat miehen perässä milloin mihinkinpäin maailmaa.

Hassua sinänsä, että tässä kaikessa on kyse tismalleen samasta asiasta. Rakkaudesta.

Tai ei, haaveesta siitä.

Sillä nämä tunteet ja ajatukset onnesta ja välittämisestä ovat universaaleja. Se sama haave on meillä kaikilla, ainakin sinkuilla. Haave paremmasta, vaikka asiat ovat hyvin. Haave siitä, että juttu loksahtaa oikein kunnolla paikalleen. Haave siitä, että joku huomioi ja silittää uneen. Haave siitä, että toisen kainalo poistaisi mielestä pahan päivän.

Siinä haaveillessa vaan on tärkeää pitää mielessä, että hyvin suurella todennäköisyydellä se kainalo haisee hielle ja peiton alle saattaa lehahtaa tiukka pieru. Kun sen muistaa, niin se on hyvä haave. Semmoinen realistinen. Vaikka onhan se niin, että sen ihanan ihmisen hikikainalo ei ole yhtään niin paha kuin epä-ihanan. Ja sille ihanan pierulle voi nauraa, kun taas epä-ihanan pierut ei edes hymyilytä.

Mutta kaiken kaikkiaan tämä on jotenkin hassua. Se, että me kaikki halutaan rakkautta. Kaikki. Ja rakkaus on hyvä. Eli me kaikki halutaan hyvää. Mutta joskus joiltakin se vaan unohtuu matkan varrella - älä sinä ole yksi niistä.

Kirje Thaimaasta, osa 1

Moikka ja terveisiä ihanan lämpimästä Phuketista! Täällä kaikki tosi hyvin.

Saavuin eilen hotelliini paikallista aikaa keskipäivällä. En tiedä tarkalleen paljon kello oli, koska olin niin tokkurassa. Suomessa nimittäin siihen aikaan kello seitsemän aamuherätys päräytti monet hereille. Minä en ollut nukkunut siihen mennessä vielä yhtään.

Mutta ei se haitannut. Siirryin aurinkorasvattuna hotellin uima-altaalle päiväunille eli sätkimään itseni hereillä aina 10 minuutin välein, kun tipuin milloin liukuportaista milloin lentokoneesta.

Sen jälkeen kävin tarkastamassa rannan, jossa olen monet askeleet ottanut ennenkin. Tämä on kolmas kertani tässä maassa, toinen kertani Phuketissa. Intian valtameressä oli ihana käydä taas pitkästä aikaa. Vesi on niin älyttömän lämmintä ja kirkasta.

Palatessani hotellille poikkesin markkinoille, josta ostin kilon mangoja ja sitten jotain toista hedelmää, joka oli kaunis, mutta vähän siinä oli semmoinen kevyt s(u)perman maku. Ehkä tosin vain haaveilin siitä, sillä tämä paikka on täynnä rakastuneita pareja.

Ja toki, minne tahansa menenkin, löydän aina kivekset (kuvassa keskellä). Niissä ei roikuta, ne laitetaan suuhun.



Kannoin kädessäni monta kiloa tuoreita hedelmiä ja monta kiloa tuoretta vettä. Saattanee olla, että ne parin tunnin päiväunet eivät aivoilleni riittäneet, sillä en löytänyt omaa hotellihuonettani. Tiesin, että tässä jossakin se on, mutta missä, ihmettelin. Kävin kahden oven takana seisomassa ja tuumimassa, että ei ole tämäkään. Hotelliavaimessani toki oli numero, mutta kaikki huoneet näyttivät olevan erinumeroisia.

Jossain vaiheessa tulin kuitenkin varmaksi, että tämä ovi sen täytyy olla. Ovessa oli täysin eri numero kuin avaimessani, mutta se ei päätöstäni horjuttanut. Järki puhui sanoja, joita sydämeni ei kuunnellut. Koska minusta tuntui siltä, että tämä on se oikea, rupesin ropeltamaan avaimella lukkoa. Tovin siinä ähellettyäni ovi avautui. Ei tosin avaimeni taikavoimasta vaan huoneen asukin.

Seistä jökötin vastakkain keski-ikäisen venäläisen killikkamahamiehen kanssa. Hän näytti siltä, että ei ole tuollaista räjähtänyttä valkoista akkaa tänne tilattu, joten minä pahoittelin ja lähdin respaan kysymään neuvoa. Sieltä sain autokyydin hotellihuoneen eteen.

Seuraavana yönä nukuin 13 tuntia ja tänään löysin huoneen ihan itse.

Namaste.

Muistakaa lempiä myös itseänne prinsessat, prinssit ja hirviöt

Viisivuotiaana minulla oli seinällä juliste prinsessa Victoriasta. En tiennyt, kuka tämä kaunis tyttönen oli, mutta sillä ei ollut väliä, koska julisteet oli kova juttu. Eräänä päivänä, kun makoilimme äidin kanssa sängyllä ja katselimme Victoriaa, äiti kertoi, että tuo tuossa on prinsessa.

Olin pöyristynyt, että miten oma äitini saattoi väittää toista tyttöä prinsessaksi, koska minunhan sen prinsessan piti olla. Tämä oli niin traumaattinen kokemus, että muistan sen edelleenkin elävästi.

Sen jälkeen haaveilinkin sitten omasta (muovi)kruunusta ja muistutin tästä haaveesta useita kertoja päivässä. Mutta eihän sellaisia hienouksia Heinolan paikallisissa pikkuputiikeissa ollut. Joten sain tavallisen hiuspannan, jossa oli kultaisia palleroita. Se oli tuotu kaukaisilta mailta (Lahesta). Yritin olla lahjasta iloinen, mutta vaikeaahan se oli.

Aika vieri eteenpäin ja minusta tuli kiukkuinen teini, joka rakastui palavasti kahden vuoden välein aina siihen oikeaan. Tämä "oikea" oli tietysti eri poika joka kerta. Siinä unohtuivat kruunut.

Pari vuotta sitten olin mummolassa äitini kanssa, ja hän kaivoi laukustaan tämän.

(se jää aina harjaamattomaan puskaani kiinni)

"Pienenä aina halusit omaa kruunua ja sinua harmitti, kun et saanut. Ole hyvä. Prinsessa."

Olin sanaton. Äidit. <3

Näin se elämä vaan pistää ojennukseen pienetkin asiat, jotka unohtuu jonnekin. Siitä syystä on välillä hyvä pysähtyä ja miettiä, mitkä haaveet ovat toteutuneet, eikä vain keskity siihen, mitä ei vielä ole tai ehkä koskaan tule olemaan.

Tänään meikeläisellä on 31 vuotta plakkarissa ja synttärilahjaksi ostin itselleni määmatkan Thaimaaseen (kyllä, upotan varpaani hiekkaiseen maaseen senkin nussijat).

Tänä päivänä päässäni soi yksi lyyrinen lausahdus Ilkka Alangolta: "Jatkaa on hyvä, kun on kädet täynnä voimaa kuljettaa tätä laivaa."

Muistakaa tekin aina välillä lempiä itseänne älkääkä vaan piiskatko (ellette ole juuri siitä lajista innostuneet). Tässä maailmassa on jo ihan tarpeeksi surua, huolta, murhetta, stressiä ja kiirettä. Ne asiat osaavat kyllä tulla elämään ilman kutsuakin, mutta hymy, ilo ja lempi eivät välttämättä.

Pus!

Rakkauskirje kaikille sekopäisille runkkareille

Moi kaikki ihanat,

Olen julkaissut tämän kuvan joskus aikaisemminkin, mutta laitan sen nyt uudestaan, koska täällä pyörii myös paljon nuoria seuraajia.



Minulla on maailman pienimmät sporttitissit, mutta kun niitä hakkaa nyrkeillä yhteen, ne näyttävät ihan megaisoilta. Joten jos joskus tuntuu, että kaikki muut ovat jotenkin täydellisempiä kropasta kuin itse, niin kannattaa muistaa, että kaikki on asennosta, kuvakulmasta, nyrkeistä ja filttereistä kiinni.

Joka ikisestä ihmisestä saa otettua seksikkäitä kuvia. Joka ikisestä.

Kyse on vaan siitä, kuka julkaisee ne kuvat ja kuka ei. Joten ei kannata ajatella, että on ruma, koska et sä oo. Ei kannata ajatella, että sellaisilla kuvilla saa hyvän miehen, joka rakastaa silloinkin, kun kaikki on päin ripulireikää. Ei saa.

Niillä tissipersekuvilla saa peräänsä juurikin niitä tissipersemiehiä, jotka eivät muusta välitä. Eikä kukaan halua sellaista ystävää, joka on kiinnostunut vain ulkokuoresta. Ei kukaan. Koska lopulta semmoinen saisi vain pahan olon itselle.

Minä kirjoitin 1,5 vuotta seksiblogia City-lehdelle ja täälläkin puhun avoimesti seksistä, koska mielestäni se on erittäinkin ihana ja herkkä asia ja tärkeä voimavara. Kuulen usein, että "sulla on varmaan paljon vientiä ja miehiä". Tällä avoimuudella olen saanut kuitenkin yhteydenottoja toki hyviltäkin tyypeiltä (kiitos!), mutta enimmäkseen niiltä "annatko persettä" ja "mulla seisoo, jos haluut seksiä".

Minä en ole kiinnostunut sellaisesta enkä tule koskaan olemaankaan. Se on yksinkertaisin tapa nähdä seksi. Kun minä sanon panettaa, joku random lupautuu helpottamaan tätä panetusta. Siinä ollaan kuitenkin kaukana siitä, mitä seksuaalisuus ja nautinto ovat. Jos nyt tässä vaiheessa mietit, että miten niin, mene jumalauta kirjastoon ja kiireesti.

Muutenkin, ulkokuori on aika helposti rusentuvainen. Yksi kännykkää näpräävä autokuski, yksi silmänräpäys ja oma kroppa saattaa olla paskana. Yksi raskas vuosi ja kehossa onkin 20 kiloa enemmän massaa kuin aikaisemmin. Yksi yllättävä jäinen kohta, kaatuminen kasvot edellä kaiteeseen ja peilistä katsookin erinäköinen ihminen.

Joten kannattaa mieluummin keskittyä olemaan sekopäinen runkkari, sillä se ei koskaan lähde susta mihinkään. Sekopäinen runkkari voi oppia rakastamaan itseään, kroppa ei koskaan.

Rakkaudella,
masturbaattori84

Määmatka lähestyy ja Tinder on vähän semmoinen että...

Moikka!

Minä täytän ihan kohta 31 vuotta ja Thaimaa-määmatkakin lähestyy hirmuista vauhtia. Tuntuu tosi nuorelta paitsi, että kämmenet ovat tulessa, koska kivekset. Tuntuu samalta kuin olisi puoliunessa runkannut kaksin käsin penistä koko yön ja tajunnut vasta aamulla, että se onkin kaktus.

Olen saanut määmatkaani liittyen äidiltä jo useita kymmeniä viestejä ja puheluita. On muistuteltu rokotuksista ja ripuleista. On tullut linkkejä lööppilehtien artikkeleihin, joissa paljastetaan, miten vaarallinen Thaimaa oikeastaan onkaan. On puhuttu lentosukista, hyttysistä ja ilmastoinnista. Paras neuvo kuitenkin on ollut ohjeistus suihkutettavan aurinkorasvapullon käyttöön. Että miten sitä suutinta pitää painaa, jotta pullo ruikkii rasvaa oikein eikä väärin.

Onneksi on äitit. Pakko rakastaa.

Tinderissä olen ollut vähän, mutta en paljon. Ymmärsin kuitenkin aika pian, miksi porukka hakee sieltä panoseuraa. En ole ajatellut seksiä pitkään aikaan, koska elämässäni ei ole miestä. Mutta heti kun katselin kuvia miehistä, niin jo alkoi panettaa.

Tuli semmoinen ajatus päähän, että näillä kaikilla on penis. Penis. Penis. Penis. Penis. Penis. Penis. Penis. Enkä sen ajatuksen jälkeen pystynyt miettimään mitään muuta. Ihan suoraan sanottuna oli pakko vetää handuun. En ole uskaltanut avata Tinderiä sen jälkeen.

Hyvää yötä!

10 kohdan analyysi Tinderistä

Vietin eilen yli kaksi tuntia kirjastossa netissä roikkuen, kun päivitän uutta vanhaa iPhone4:stani. Sitten vietin kotona kaksi tuntia etsien appseja, jotka katosivat päivityksen aikana.

Ja lopulta, latasin Tinderin.

Olen vuorokauden aikana viettänyt siellä yhteensä noin 30 minuuttia. Vasta. Ikähaarukkani on laaja 26-vuotiaista nelikymppisiin. Kilometrit toki täysillä.

Ensinnäkin, minä uskon taas siihen, että meressä on kalaa, koska Tinder.

Toisekseen, en ole uskaltanut painaa vielä sydäntä, vaikka vastaan on tullut vaikka ja mitä söpöläisiä, koska mitä jos tulee match ja ne alkaakin jutella ihan hulluna. Äiti on opettanut, ettei vieraille miehille pidä jutella. Ja siis toistan, en oikeasti ole uskaltanut painaa. Katson vain hymyillen, että söpö, söpö, söpö ja ruksi. Mutta olenkin amatööri tässä vielä. Kohta automaatilla sydäntä kaikille.

Kolmannekseen, painoin yhden kerran sydäntä yhdelle jollekin, koska sillä oli hauska teksti kuvan alla.

Neljännekseen, painoin toisenkin kerran jollekin toiselle, mutta vahingossa, koska panikoiduin.

Viidennekseen, mitään ei tapahtunut siitä huolimatta. Ei matcheja, ei juttelua, ei treffejä, ei avioliittoa. Kyynel. Lopetan kaiken.

Kuudennekseen, ei se mitään, koska kivekset.

Seitsemännekseen, minusta on hauskaa, miten eri tavalla ihmiset kuvaavat itsensä. Vessaselfie näyttäisi olevan kuumaa kamaa. Hellyyttävää on myös se, kun vastaan tulee joku perus Jorma ja kuvassa näkyy sohva. Sohvalla ei istu ketään.

Kahdeksannekseen, kuvan alla oleva teksti ratkaisee paljon. Erityisen herttainen oli esimerkiksi Pedro ja teksti: "Minulla on ruskeita silmiä :)"

Yhdeksännekseen, minulla on sinisiä silmiä.

Kymmenennekseen, Tinder on vähän kuin pippeli - sitä tekee mieli hipeltää jatkuvasti ja jännittää, että koska tulee.

Heippa!

Ps. Aion ottaa tänään elämäni ensimmäisen etukameraselfien. Siitä tulee varmasti upea.

Kirjailijakuva: Marjo Tynkkynen