Mitäs tänne kuuluu? No ei mitään erikoista.
Semmoista vähän kuuluu, että tasan viikon päästä on Tallinnan maraton, jonka minäkin aion juosta. Ihan helposti aion. Ei mitään ongelmia ole siinä. Täysillä menen. Viisi tuntia. Kuusi tuntia. Vesipisteelle jään kuolaamaan mukiin. Bajamajassa istun koko ajan. Paskalla istun. Ambulanssilla maaliin. Mitali kaulaan ja Instagramiin kuva, että voitin kaikki.
Sen verran voin paljastaa tässä nyt, että jännittää tosi paljon. En ole treenannut juuri ollenkaan. Kaksi kertaa olen vetänyt pitkän, parin tunnin lenkin (noin 17-20 km). Toinen oli se iso rupinen jörnikkäpenis, jonka vartta pitkin viipotin ympäri Helsinkiä.
Toinen oli tämä sekamelska.
RunKeeperini sekosi ilmeisesti Viikin lehmistä sen verran, että oletti minun juosseen läpi utareiden ja ihan olin näemmä moottoritielläkin kirittänyt autoja. Sitten se ilmoitti minun juosseen kahdessa tunnissa 53 km. Namaste.
Jos maraton-sää on hyvä ja kännykkäni toimii loistavasti niin kuin se ei yleensä toimi, kuvaan juoksusta raportin. Sinkkuraportin. Hikiraportin. Tuskaraportin. Jonkun sellaisen. Tavoitteeni on juosta maraton loppuun asti ja iskeä matkan varrelta kaikki sinkkumiehet ja -naiset.
No en oikeasti iske ketään, koska en osaa, ja silmiin katsominen on kamalaa. Ja koska se tunne, kun joku flirttailee, on outo ja hämmentävä (katso alla oleva kuva).
Ps. Olen käynyt ruokakaupassa joka päivä monta kertaa, koska haluaisin sitten kuitenkin vähän yrittää flirttailla sille yhdelle kaupankassalle. Koska kun kaupankassa antaa kuitin, minusta se tuntuu melkeintreffeiltä. Nähään maratonilla!
