Syksyllä suu on lehtiä täynnä, laulaa heinolalainen bändi Nypykät kappaleessaan Hirmumyrskyn aikaan.
Itselläni on ollut jotenkin tahmainen tämä loppukesä. Aivoissa ei tunnu liikkuvan yhtään mitään. Yritän kovasti ymmärtää itseäni ja elämääni, mutta en näe mitään. Aivan kuin tyhjässä päässäni kolisisi muovinen selfie drone – sellainen, jonka 70-vuotias isäni yritti viime kesänä tilata maailman toiselta puolelta, koska oli nähnyt siitä hienon mainoksen internetissä, ja tavallaan onnistuikin aikeissaan, sillä kyllä sellainen lopulta tullissa odotti, eikä vain yksi vaan ihan kolme kappaletta, vahingossa oli sormi nimittäin naputellut tilausta kohtalaisen innokkaasti. Eikä niissä kolmessa selfie dronessakaan vielä mitään vaan siinä, ettemme saaneet lopulta niistä yhtäkään käyntiin puhumattakaan, että niillä jotain kuvia olisi otettu.
Mutta eipä siinä mitään. Useimmiten asiat eivät mene niin kuin on tilannut ne meneväksi – ja vaikka aika lähelle pääsisikin, on lopputulos jotain sellaista, mitä ei ole osannut odottaa.
Tuossa kun äsken leikkasin legginsien puristavaa vyötärökuminauhaa poikki, ajattelin, että onpa mukavaa, kun syksy tulee. On viileää ja pimenevää. Ulkona tuuli ottaa tukasta kiinni ja tunkee sitä sieraimiin, silmiin ja suuhun. Tulee semmoinen mukavan karvainen olo. Ja kun kynttilöiden aika vihdoin tulee, voi mennä viltin alle piiloon, ettei liekkejä vahingossakaan näe. Siellä voi ihmetellä kaikkia niitä tilauksia, joita on elämältään tehnyt ja lopulta – tavalla tai toisella saanut.