Olipa kerran Henriikka, joka kohta oli ollut jo kuusi vuotta
sinkkuna.
Niihin vuosiin mahtui paljon. Oli ihastusta, joka vei jalat alta, ja ihastusta, joka ei vienyt. Vastaan tuli tyyppejä, joita edelleenkin pelkää kohtaavansa, koska ei tiedä, miten reagoi. Tuli tyyppejä, joita ei pelkää.
Kuitenkin aina, kun uusi tyyppi asteli elämään, ensimmäinen ajatus oli, että onkohan tämä nyt se minun uusi pitkäaikainen ystäväni, jonka kanssa pussaillaan peittojen alla ja päällä aamukuuteen.
Se ajatus tuntui joka kerta jotenkin ahdistavalta. Että miksi pitää aina miettiä tulevaisuutta. Eihän niin tehdä kavereidenkaan kanssa. Niiden kanssa vaan ollaan ja ystävystytään, pikku hiljaa. Kannattaako tässä edes käydä missään treffeillä, kun aina tulee mietittyä sitten jälkikäteen, että ei tämäkään ollut se.
Mutta sitten eräänä iltana Henriikka tajusi jotain. Hän ei saanut unta, koska häntä puhututti niin paljon.
Ja näin häntä puhututti.
Jokaiselta ihmiseltä, jonka elämän aikana kohtaa, saa pienen herneen kokoisen peilitarran. Peili siitä syystä, että se heijastaa, ja tarra siitä syystä, että tarrat ovat kivoja ja erityisesti niiden liimaaminen eri paikkoihin on terapeuttista.
Päivän päätteeksi tarrat liimataan kotona seinään, koska lopulta me kaikki halutaan hirmuisesti tietää, mikä kuva sieltä lopulta heijastuu.
Joiltakin tyypeiltä saa ison postikortin kokoisen tarran. Ne ovat arvokkaampia kuin muut, koska niistä näkee vähän enemmän kerralla. Mutta niitä saa elämän aikana vaan muutaman, ehkä kymmenen.
Pikku hiljaa vuosien varrella tarroja on jo niin monta, että seinälle alkaa muodostua iso ja upea, mutta epämääräinen ja rosoinen peili. Ja kun on vanha ja ryppyinen, peili on melkein valmis. Mutta vaan melkein, koska joskus on elämässä tullut aikoja, jolloin on repinyt osan tarroista pois, koska ei ole halunnut nähdä, mitä ne näyttää. Ja kaikkia tarroja ei ole tullut edes liimattua, koska niiden antajat ovat jostain syystä vituttaneet niin paljon. Osa tarroista on hävinnyt taskusta ja osa taas on jo haalistunut.
Mutta vaikka sitten vanhana voisikin nähdä itsensä jo aika hyvin ja kokonaan, on siinä vaiheessa jo niin sokea, ettei erota enää hoitajaa verhoista. Joten lopulta ei koskaan näe itseään kunnolla.
Mutta jännittävää on se, kun yrittää nähdä. Kun rakentaa sitä peiliä. Ja kun pala palalta alkaa hahmottua, kuka kummajainen sieltä kurkistaa. Ja kun pikku hiljaa oppii, että peilikuvaan voi itse vaikuttaa. Koska jos peilille hymyilee, se hymyilee takaisin.
Ja sen takia, että ihmiset ovat peilitarroja, kannattaa käydä eri tyyppien kanssa kahvilla, kirjautua treffipalveluun, osallistua speed dating –juttuihin ja lähteä sokkotreffeille.
Ei sen takia, että sieltä voisi löytää elämänsä rakkauden, vaan sen takia, että sieltä saa taas yhden tarran lisää.
Niin, ja tietysti vielä - yolo.
Niihin vuosiin mahtui paljon. Oli ihastusta, joka vei jalat alta, ja ihastusta, joka ei vienyt. Vastaan tuli tyyppejä, joita edelleenkin pelkää kohtaavansa, koska ei tiedä, miten reagoi. Tuli tyyppejä, joita ei pelkää.
Kuitenkin aina, kun uusi tyyppi asteli elämään, ensimmäinen ajatus oli, että onkohan tämä nyt se minun uusi pitkäaikainen ystäväni, jonka kanssa pussaillaan peittojen alla ja päällä aamukuuteen.
Se ajatus tuntui joka kerta jotenkin ahdistavalta. Että miksi pitää aina miettiä tulevaisuutta. Eihän niin tehdä kavereidenkaan kanssa. Niiden kanssa vaan ollaan ja ystävystytään, pikku hiljaa. Kannattaako tässä edes käydä missään treffeillä, kun aina tulee mietittyä sitten jälkikäteen, että ei tämäkään ollut se.
Mutta sitten eräänä iltana Henriikka tajusi jotain. Hän ei saanut unta, koska häntä puhututti niin paljon.
Ja näin häntä puhututti.
Jokaiselta ihmiseltä, jonka elämän aikana kohtaa, saa pienen herneen kokoisen peilitarran. Peili siitä syystä, että se heijastaa, ja tarra siitä syystä, että tarrat ovat kivoja ja erityisesti niiden liimaaminen eri paikkoihin on terapeuttista.
Päivän päätteeksi tarrat liimataan kotona seinään, koska lopulta me kaikki halutaan hirmuisesti tietää, mikä kuva sieltä lopulta heijastuu.
Joiltakin tyypeiltä saa ison postikortin kokoisen tarran. Ne ovat arvokkaampia kuin muut, koska niistä näkee vähän enemmän kerralla. Mutta niitä saa elämän aikana vaan muutaman, ehkä kymmenen.
Pikku hiljaa vuosien varrella tarroja on jo niin monta, että seinälle alkaa muodostua iso ja upea, mutta epämääräinen ja rosoinen peili. Ja kun on vanha ja ryppyinen, peili on melkein valmis. Mutta vaan melkein, koska joskus on elämässä tullut aikoja, jolloin on repinyt osan tarroista pois, koska ei ole halunnut nähdä, mitä ne näyttää. Ja kaikkia tarroja ei ole tullut edes liimattua, koska niiden antajat ovat jostain syystä vituttaneet niin paljon. Osa tarroista on hävinnyt taskusta ja osa taas on jo haalistunut.
Mutta vaikka sitten vanhana voisikin nähdä itsensä jo aika hyvin ja kokonaan, on siinä vaiheessa jo niin sokea, ettei erota enää hoitajaa verhoista. Joten lopulta ei koskaan näe itseään kunnolla.
Mutta jännittävää on se, kun yrittää nähdä. Kun rakentaa sitä peiliä. Ja kun pala palalta alkaa hahmottua, kuka kummajainen sieltä kurkistaa. Ja kun pikku hiljaa oppii, että peilikuvaan voi itse vaikuttaa. Koska jos peilille hymyilee, se hymyilee takaisin.
Ja sen takia, että ihmiset ovat peilitarroja, kannattaa käydä eri tyyppien kanssa kahvilla, kirjautua treffipalveluun, osallistua speed dating –juttuihin ja lähteä sokkotreffeille.
Ei sen takia, että sieltä voisi löytää elämänsä rakkauden, vaan sen takia, että sieltä saa taas yhden tarran lisää.
Niin, ja tietysti vielä - yolo.