Aikuistumisen kynnyksellä

Olen edennyt henkisessä kypsymisessäni siihen pisteeseen, että ostin itselleni vyölaukun. Koirani rupesi irvistelemään ihan holtittomasti, kun kiristin laukun vyötärölleni. Hän kai toivoi, että pakkaan sinne tavarani ja muutan vihdoinkin pois.
En aio muuttaa koskaan pois. Varsinkaan nyt, kun vasta eilen tajusin, että parvekkeenoveni on ollut auki viimeiset neljä vuotta. Olen aina kuvitellut, että ovi on lukossa, kun kahva on alhaalla. Mutta ilmeisesti ovessa on kahva toisellakin puolella, ja se on ihan yhtä toimiva kuin sisäpuolella olevakin. Se on se pieni nappula siinä kahvan yläpuolella, jolla oven saa lukkoon. Tiedoksi vaan muillekin peräreiättömille palleroille, joiden Muumitaloa ei lukita yöksi.

Insta Storieni seuraajat tietävätkin jo, että olen ruvennut purskuttelemaan kookosrasvaa suussani aamuisin 15 minuuttia, koska se valkaisee hampaita ja pitää suun terveenä muutenkin. Näin luin internetistä. Uskon kaiken, mitä luen. En yleensä pysty tämänlaisiin ylimääräisiin pitkäkestoisiin suorituksiin, mutta koska haluan nyt onnistua, sanoin itselleni vihaisesti, että kännykkää saa näprätä vasta, kun lasti on suussa. Näin aamut menevät kivasti.

Nyt Instagarmissa kaikki kyselevät minulta asioita purskutteluun liittyen. Ei välttämättä kannata. Minä en tiedä yhtään, mitä olen tekemässä. Itse kirjoitin ensin "google" tuonne yläriville ja sitten hiiren vasemmalla napilla painoin ja laitoin "kookosrasvan purskuttelu" siihen yhteen kohtaan ja luin kaiken ja uskoin. Suosittelen tätä taktiikkaa kaikille, joilla on kysymyksiä ja huolia.


Mukavaa viikkoa!

Uusi vuosirengas

Kuluva vuosi on ollut elämässäni monin tavoin poikkeuksellinen. Kirjan julkaiseminen oli minulle tosi iso juttu, jota en oikein vieläkään käsitä. Vielä vähemmän käsitän, että kirjoitan nyt toista kirjaa. Suurin muutos kuitenkin on ollut se, että jokin iso raskas taakka, jota olen kantanut mukanani teini-iästä saakka, on pudonnut selästäni.

Viime kesänä koin elämäni ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu, kun mieltä painaa sydänsuru tai ahdistus, ja tuo murhe jää kotiin, kun tekee jotain muuta eli näkee ystäviä, käy uimassa tai kiipeilemässä. En ole koskaan aikaisemmin pystynyt siihen, vaikka kuinka olen työstänyt milloin mitäkin kriisiä ja milloin kenenkin kanssa. En ole koskaan aikaisemmin pystynyt jättämään taakkaa kotiin. Se oli palanut minuun kiinni.

Elämä on raskasta elää sillä tavalla. Kun kivatkin jutut tuntuvat vaikeilta jaksaa.

Mutta nyt voin sanoa, että vuosien työ on vihdoinkin alkanut tuottaa tulosta. Tunnelukot paukkuvat ja vanhat ajatuspolut kasvavat heinää, sillä olen löytänyt uusia teitä.

Ihan kuin teininä olisin lähtenyt väärään metsään ja pysynyt siellä kadoksissa liian kauan.

En halua enää sellaista sekamelskaa elämääni täyttämään. En halua kuunnella sitä vihapuhetta itseäni kohtaan, jota mieleni suolsi.

Haluan opetella rakastamaan ja kunnioittamaan omaa kehoani ja ajatuksiani. Toivon joku päivä löytäväni sellaisen kumppanin, joka kunnioittaa niitä yhtä paljon ellei enemmänkin. Haluan aloittaa seksielämäni uudestaan uuden ihmisen kanssa uudella tavalla itseäni kuunnellen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta.
 
Voimia ja rakkautta kaikille myrskyihin ja sateenkaariin. Tiedän, miltä tuntuu, kun ulospääsyä tai helpotusta pahaan oloon ei tunnu tulevan mistään eikä mitenkään. Mutta koita jaksaa, olet mieletön ja vahva tyyppi. Sinua tarvitaan tähän kaoottiseen maailmaan tuomaan lämpöä.

Elämä on kieltämättä välillä aika perseestä, mutta onko se sittenkään niin huono asia. Perseet ovat kuitenkin aika kivoja.

Pus.

Aurinkoisen kesäpäivän terveiset

Istun tässä koneen äärellä melkein joka ikinen päivä. Joskus tulee tekstiä jonnekin paikkaan, joskus ei minnekään. Enimmäkseen aina on halu kirjoittaa, mutta välillä en tiedä, mistä ajatuksestani ottaisin kiinni, mitä niistä lähtisin työstämään ja mihin reikään.

Ottaisinko siitä ajatuksesta kiinni, että varasin talvelle määmatkan? Vietin eilen kolme tuntia katsellen Thaimaan Khao Lakin hotellitarjontaa ja valitsin lopulta sellaisen, jossa on "runsas aamiainen". Painun sinne, mistä hedelmät tulevat ja syön niitä niin paljon, että kieltä kirvelee saatana.

Toisaalta olen miettinyt tänä aamuna sitä, että olin eilen ystäväni luona Dada-koirani kanssa piereskelemässä niin suurieleisesti ja voimakkaasti, että kaverillani puhkesi atooppinen ihottuma ja hänen parveketomaattinsa kuolivat. Mutta ainahan minä niin teen.

Välillä olen pohtinut kirjan kirjoitusprosessin perkeleellisyyttä. Tällä hetkellä odotan, että kustannustoimittajani saapuu kesälomalta takaisin sorvin ääreen, jotta voin lähettää tekstirääpäleeni hänelle ja sanoa "tee tästä erinomainen, kiitos". Hän ei tiedä tätä vielä. Hän on toistaiseksi onnellinen ja rentoutunut reipas ihmisyksilö.

Olen koko kesän yrittänyt rakentaa itselleni jotain kirjailijaidentiteettiä, jotta osaisin elää hyvin ja esimerkillisesti, mutta on kyllä vaikeaa tämä. Minulla ei ole mitään hajua, mitä kirjailijan kuuluu tehdä elämällään. Toistaiseksi olen istunut kotona kyniä terottaen ja esitellyt klitoristani kaikille, jotka ovat erehtyneet soittamaan ovikelloani. ("Huora", huutaa koirani vieressäni nyt, mutta ei välitetä hänestä.)


Jatkakaamme sunnuntaita eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kesäterveiset

Heipä hei kaikki ihanat panomiehettt!

Täällä on ihan mahdoton kiima päällä. jaihsiaohdsa. Olen turvonnut ja halukas nyt ainakin pari päivää. Otan kenet tahansa ja missä tahansa. Ei ehkäisyääää. oasijdo.

-----

Äh. Kävin vessassa ja sillä aikaa Dada-koirani pääsi läppärille vähän kirjoittelemaan. Hän on ollut vähän masentunut, kun kaikki ovet ovat kiinni eikä ulospääsyä ole. Haikailevasti hän katselee ikkunasta poikakoiria, jotka juoksevat tuolla pihalla muna paljaana karvaiset kassit viuhuen. Itkemistä on kuultu.

Minä ymmärrän ja sympatiseeraan häntä. Tinderistä loppuivat miehet ennen kuin ehdin sydäntä painaa yhdellekään.

Joskus pienenä haaveilin, että minusta tulisi hyvä nunna, mutta se varmaan johtui Sound of Music -elokuvasta, jonka lainasin kirjastosta ja katsoin seitsemän vuorokauden aikana 12 kertaa. Ajattelin ehkä, että jos alan nunnaksi ja sitten karkaan laulamaan Heinolan lintutarhalle, saan seitsemän lasta synnyttämättä ja äreän jodlaavan miehen vielä kaupan päälle. Nyt harmittaa, etten kokeillut. Minun ja koirani kohtalo on ulista ikkunanraosta pillu paljaana miesten perään. Kai siitäkin jonkun musikaalin saisi.

Eli täällä kaikki sittenkin aika kadehdittavan hyvin. Kesäpäivät vietän katsoen omia Insta Storejani uudelleen ja uudelleen. Kyllä on elämä hienoa.

Ihania valoisia päiviä teille kaikille.

Rakkauden kesä 2017

On heinäkuu.

Ei ole.

Lähden huomenna Kuopioon ystäväni häihin. En ole koskaan ollut Kuopiossa. Katsoin kartasta, että pitää matkustaa ihan hirveästi ylöspäin, melkein taivaaseen asti, että on perillä. Siellä ihmiset puhuvat oudosti ja näyttävätkin varmasti erilaisilta kuin me saastuneen Itämeren raiskaamat etelän ihmiset.

Jääkaapissani on paljon eväitä junamatkaa varten. Kunhan muistaisin vielä juhlavaatteetkin ottaa mukaan. Näen Sauronin silmälläni, miten saavun kylläisenä hääpaikalle kotikalsareissani ja sanon kaikille, että ihan on sellainen tunne kuin olisin unohtanut jotain.

Olen nyt viikon kävellyt kotona korkokengissäni, jotta jalkani tottuisivat niihin vuoden tauon jälkeen. Minusta tuntuu, että näytän kävellessäni pululta mutta ei se mitään. Erityisen omituista on käydä vessanpöntöllä. Polvet yltävät melkein suuhun asti, selkä menee köyrylle ja pissan lentosuunta kääntyy kaakkoon. Kun pesen hampaita korkokengät jalassa ja kuuntelen herutusmusiikkia, tunnen olevani seksikäs. Voi pyörittää peppua ja vatkata kättä edestakaisin suun edessä samalla, kun valkoista valuu suupielistä.

En malta odottaa häitä! Kahteen päivään en ole saanut mitään aikaiseksi, koska jännitän jo valmiiksi kaikkea. Onkohan eväitä tarpeeksi, mietin öisin enkä nuku. Se johtuu siitä, että söin niistä puolet jo eilen. Päivisin mietin sukkahousujen hajoamispotentiaalia.

Mutta minä selviän kyllä tästäkin koitoksesta, koska olen itsenäinen vahva nainen.

Ihanaa, kun ihmiset juhlistavat rakkauttaan. Sillä on hyvä aloittaa heinäkuu. Pus.

Mistä ammennat kaiken positiivisuuden, kun kaikki on ihan paskaa?

Mistä ammennat kaiken positiivisuuden, kun kaikki on ihan paskaa?

Kiitos kysymyksestä ystäväiseni. Minulla on siihen kolmen kohdan menetelmä.

1. Hyväksyminen, osa 1. Annan itselleni luvan voida huonosti, olla väsynyt tai vihainen tai mitä ikinä. Itken tarvittaessa niin, että jokaisesta naamareiästä valuu eritteitä, ja vähän muistakin rei'istä. Jos taas olen vihainen, käytän energian hyödyksi. Kiukuspäissäni (ja kiimassa) saan vedettyä vaikeimmat kiipeilyreitit, myös suosituimmat tekstini olen kirjoittanut vihaisena, ai että. Viha on niin kiva asia, kun ymmärtää käyttää sitä oikein. Näissä tunnehommeleissa minua auttaa hirveästi se, että olen käynyt terapiassa ja oppinut ymmärtämään tunteitani ja tiedän abauttiarallaa, kauan ne kestävät ja mitkä eri vaiheet niihin kuuluvat. Joskus tunteet ehtivät juurtua kiinni aika tiukasti, ennen kuin tajuan, että hitto, teen jotain sellaista, mikä aiheuttaa minulle enemmän pahaa oloa kuin hyvää. Silloin pitää myös antaa itselle enemmän aikaa niiden juurien repimiseen ja pilkkomiseen. En pääse tunteita pakoon yhtenäkään päivänä enkä sekuntina, mikä on hyvä, sillä sitten kun pääsen, olen kuollut. Uskon, että kuolleena on aika vaikeaa olla positiivinen, ellei pääse vittuilemaan kummituspäissään ihmisille.

2. Hyväksyminen, osa 2. Kera mutruhuulin ja otsarypyin hyväksyn sen, että asia on niin kuin se on. On juttuja, joihin voin vaikuttaa, ja sitten otan yhden askeleen kohti tuota päämäärää. On juttuja, joihin en voi vaikuttaa, mikä on itse asiassa myöskin aika helpottavaa. En voi kontrolloida koko maailmaa. Tämä auttaa ainakin meikeläistä oikein kivasti oppimaan kärsivällisyyttä ja keskittymään niihin asioihin, joihin voin vaikuttaa. Usein ainoa asia, josta olen varma, olen minä itse, ja kun ottaa huomioon, miten pihalla olen itsestäni suurimman osan ajasta, voin löysin rantein laskea irti kaikesta. Elämä on sekamelska.

3. Huumori. Kun vaiheet yksi ja kaksi on suoritettu, voidaan siirtyä miettimään, minkä vitsin tästä voisi murjaista. Minä luon jatkuvasi mielessäni tarinaa omista sekoiluistani. Esimerkiksi erään kerran olin vihainen miehelle ja näytin hänelle keskisormea. En vieläkään ole antanut sitä anteeksi itselleni. Siksi joka aamu auringonnousun aikaan huudan parvekkeeltani "Olen syntinen huora!" ja annan sormelleni kymmenen raipaniskua, ja aina lauantaiöisin keskisormennäyttämisaikaan klo 02.03 uhraan rituaalisesti banaanikärpäsen. Elämä on niin ihanaa. <3

Positiivisuus ei mielestäni ole mitenkään helppo ja yksinkertainen asia vaan vaatii aina työstämistä, rutistamista ja puskemista. Erityisesti se on hankalaa, koska valittaminen on niin kivaa. Siksi on vaikeaa välillä nähdä hyviä puolia asioissa, jotka ovat mielestäni kertakaikkisen persiillään (eivät välttämättä oikeasti, meillä on täällä Suomessa asiat aika helvetin hyvin). Mutta kun noudatan tuota edellä mainittua kolmiyhteyttä, pystyn hyväksymään elämän kertakaikkisen persiyden. Silloin olo helpottuu ja kevenee, ja sitten voikin aloittaa kaiken taas alusta.

Pus.

Viikkokatsaus

Hei.

Ei ole tullut kirjoittamisesta mitään tällä viikolla. Tipu-suru iski päälle, ja olen itkenyt sopivasti joka päivä sunnuntaista alkaen. Olen itkenyt ikävää ja kaikkea muutakin siinä samalla, kuten muun muassa sitä, miten huomaavainen olinkaan itselleni Lidlissä maanantaina, kun ostin pakastimeen kaksi pitsaa, mikäli ruoanlaitto ei innosta. En ole syönyt niitä vielä, mutta joka kerta, kun avaan pakastimen, tulee pieni itku. Eikä edes kuukautisten laskettu aika ole vielä moneen viikkoon.

Eilen istuin tunnin koirapuistossa uudessa kolmen euron kirpparilöytötakissani, ja oli muutakin päällä. Oli minulla koirakin mukana siellä, mutta hän istui koko sen ajan vieressäni ja ihmetteli, että miksi istut siinä senkin huora (Dada on kova kiroilemaan). Lähdimme takaisin kotiin istumaan, kun en enää jaksanut kuunnella sitä huorittelua.

Hitaalla olen. Nukun yöunet ja päiväunet sekä pienet iltaunet ja aamu-unet. Painajaisia näen kivasti. Välillä seikkailen lumimyrskyisessä Thaimassa, ja sitten toisinaan olen hikisen raivoavan miehen kanssa treffeillä. Nämä unelmat johtunevat siitä, että haikailen uudelle Aasian määmatkalle talvella, ja Tinderissä sipaisen kuvia vasemmalle eri biisien tahtiin ja testailen, kuinka monta ruksia ehdin minuutissa naputtaa. (Olen unohtanut laskea, mutta kovaa on menty.) Yritän saada ajatukset muualle, ja näemmä olen onnistunut loistavasti, kun pitää joka yö prosessoida näitä yrityksiä kahdeksan tuntia.

Kakkani on lakannut kellumasta, mistä tulikin mieleeni, että olin tänään Stadikalla uimassa ensimmäistä kertaa vuoteen. Oli kyllä niin ihanaa. 1,3 kilometriä humahti hetkessä ja enemmänkin olisi mennyt, mutta olin ottanut niin paljon eväitä mukaan, että piti mennä äkkiä niiden luokse.

Olin naisten suihkutiloissa ainoa, jolla oli jalkakarvat häpykarvat napakarvat. En muistanut tehdä niille kotona mitään, koska on ollut kiire itkeä pakastepitsoja. Mutta ei se mitään. Uskon nimittäin vahvasti, että jos karvalta kysyttäisiin, ei se mitään viemärihommia haluaisi. Karva tykkää, kun se voi kylmässä tuulessa vähän kosteana nousta pystyyn.

Näillä eväillä tähän viikkoon. Pus.

Börniksen eri vaiheet

Nostan tämän tekstin ylemmäs, koska siitä on nyt abauttiarallaa kaksi vuotta, kun väsähdin tyystin. 
 

Moi!

Ette ikinä arvaa. No ehkä arvaatte. Ette arvaa. Ai mitä?

No sitä, että börnis alkaa ihan tosissaan olla takanapäin. Vaikka eihän se koskaan lähde pois minusta. Siellä se on muistona ja aina läsnä, sillä en voi irrottaa tunnollisuutta pois persoonastani enkä haluakaan, mutta ehkäpä opin elämään sen kanssa - en enää luhistu vaan voimistun.

Ajattelin kirjoittaa, miten börnikseni eteni. Ehkä se auttaa jotakin, joka pyörii samojen asioiden äärellä. Vaikka tietysti jokaisen oma historia vaikuttaa siihen, kuinka kauan kaiken maailman börnikset ja hörnikset kestävät. Minä olen käynyt nuorempana läpi jotain pahempaa kuin tämä, joten olen päässyt börniksen käsittelyssä suht helpolla. Nykyään nimittäin ymmärrän tunteita paremmin. Osaan ottaa tunteen käteen ja katsella sitä. Ymmärrän, ettei paha tunne tarkoita mitään eikä se ole vaarallinen. Ymmärrän, että se menee ohi. Tiedän, miten tunne toimii kehossani. En pelkää sitä.

Mainittakoon vielä, että en syönyt lääkkeitä, sillä halusin selvittää, mikä päässäni on vialla. (Vastaus on, että olen liian tunnollinen, en ole tyytyväinen mihinkään, mitä teen, koska ajattelen, että asiat voisi aina tehdä paremmin, ja otan liian monesti vastuun muiden hyvinvoinnista ensin - ja vasta sitten omastani, jos edes muistan. Namaste. Yolo. Näillä mennään. En tarkoita lääkkeettömyydellä kuitenkaan sitä, että se sopisi kaikille, mutta minulle se oli parempi vaihtoehto.)

Ensimmäinen kuukausi

1. Lyyhistyminen. Romahdus. Väsymys. Tässä vaiheessa ei pääse sängystä ylös. Kehossa tuntuu siltä kuin olisi 42 astetta kuumetta, vaikka ei ole yhtään.

2. Kauhu. Paniikkikohtaukset ja ahdistus. Tuntuu, että on hullu. Tuntuu, että kuolee tähän paikkaan.

3. Ymmärrys, mistä on kyse. Päivät ovat suossa tarpomista. Kaikki tekeminen ahdistaa ja tuntuu liian raskaalta. Viisi minuuttia kävelyä ulkona tuntuu maratoonilta. Pulssi on korkea, hengitys pinnallista, pyörryttää.

4. Ulkoruokinta. Ei tule kuuloonkaan, että jaksaisi laittaa ruokaa itselle. Vatsa on kipeä, koska se on täynnä ilmaa vääränlaisesta hengityksestä.

5. Asiat täytyy tehdä väkisin, koska mitään ei haluaisi eikä jaksaisi tehdä, mutta yksinoleminen pelottaa, koska muuten ajatukset valtaavat pään.

6. Jaksoin tehdä yhden asian päivässä, esim. käydä kaupassa, nähdä kaveria, kiipeillä, tiskata, pestä pyykkiä, soittaa puhelun. Mutta iltaisin en jaksanut enää pestä hampaita, koska olin niin väsynyt.

 Toinen kuukausi

7. Opettelin pysäyttämään ajatuksiani. Pakotin itsensä ajattelemaan vaikka koiranpaskan keräämistä mieluummin kuin sitä, mitä pääni oikeasti suoltaa. Laskin pihapuun lehtiä. Lauloin jotakin voimauttavaa biisiä taukoamatta ääneen, jotta en ajattelisi mitään.

8. Jaksoin tehdä kaksi asiaa päivässä. Vaikkapa nähdä kaveria työpäivän jälkeen. Mutta vain kerran viikossa.

9. Yksi hyvä iltapäivä ilman ahdistusta, mutta muuten ahdisti kivasti koko ajan. Heti aamusta ahdisti ja iltaan asti ahdisti.

10. Ei itkettänyt vieläkään. Mitään ei purkautunut. Masturboin väkisin, mutta tuntui kuin hinkkaisin kyynärtaivetta. Tai ei, sekin olisi tuntunut paremmalta.

Kolmas kuukausi

11. Alkoi vituttaa ihan kaikki asiat maailmassa. Mutta se teki onnelliseksi. Se oli ensimmäinen oikea arkinen tunne, jonka koin pitkään aikaan.

12. Oma ääni tuntui tulevan kaiuttimista ja kaikki, mitä itse sanoin, vitutti rankasti.

13. Jaksoin vihdoin taas juosta ja uida. Uidessa tosin pelkäsin vetäväni vahingossa keuhkoihin vettä, sillä edelleen tuntui, etten hallitse kehoani. Mutta koska Stadikalla oli aina niin paljon jengiä, ajattelin, että joku huomaa minut pohjasta nopeasti enkä kuole.

14. Yritin liikkua vähintään 4 päivänä viikossa max. 30 minuuttia niin, että sykkeet olivat koholla. En aina tosin jaksanut.

15. Yhtenä iltana panetti. Masturboin ja itkin onnesta.

Neljäs kuukausi (nyt)

16. Naurattaa. Kaikki asiat naurattaa. Kaikki nekin, jotka ovat menneet päin persettä.

17. Oman elämän näkee kirkkaammin. Ihmissuhteet näkee kirkkaammin. Minulla oli semmoinen pieni etäsuhteen tapainen juttu käynnissä, mutta börniksen jälkeen ymmärsin, ettei se toimi. Minä en ollut oma itseni hänen seurassaan. Börniksen aikana olin liian väsynyt ymmärtämään sitä.

18. Panettaa. Voi jeee! On ihanaa, että on pöksyt märkänä pitkästä aikaa eikä malta odottaa, että pääsee kotiin masturboimaan.

19. Normaali elämä tuntuu aivan saatanan upealta. Voi iloita kaikesta arkisesta. Jaksaa laittaa ruokaa, nauttia leikatun ruohon tuoksusta, kuunnella itkumusiikkia ja kyynelehtiä ja olla onnellinen, että vihdoinkin hanat ovat auenneet.

20. Jaksan taas kirjoittaa ja tehdä niitä asioita, joita rakastan. Opettelen ottamaan varovaisesti. En hötkyile. Kuuntelen itseäni koko ajan tarkasti korvat höröllä.

Parasta börniksen aikana on ollut se, etten ole kokenut syyllisyyttä siitä, etten jaksanut vastata viesteihin tai unohdin soittaa takaisin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että aina ei tarvitse olla olemassa muita varten. Aina ei tarvitse pelastaa muita.

En olisi uskonut vielä kuukausi sitten, että sanon näin, mutta börnis on yksi parhaista asioista, joita minulle on tapahtunut. Tiedän, ettei se ole vielä ohi ja tiedän, että tulevaisuudessa minun pitää olla todella varovainen. Mutta nyt ainakin tiedän.

Kannattaa ajatella henkinen murskaantuminen vaikkapa niin kuin jalasta olisi katkennut luu. Anna aikaa vuosi tai pari. Etene hitaasti. Vahvistu rauhassa. Opi elämään sen kanssa. Älä luovuta.

Toivottavasti tämä auttaa sinua, joka olet jossain siellä pimeässä vielä. Kaikki järjestyy. Minä lupaan.

Loppukevennyksenä vielä börnisnaama ja börnismaha (#finnishgirl #selfie #sexy #sixpack):



 Ps. Kaksi vuotta on kulunut näiden kuvien ottamisesta eteenpäin. Vaikka tuossa tekstissä mainitsenkin olon helpottuneen neljässä kuukaudessa, kesti silti vielä ainakin vuoden saada stressireaktiot laantumaan. Stressi on nimittäin ollut 100 kertaa voimakkaampaa börniksen jälkeen. Kroppa ehtii reagoida ennen kuin ehdin rauhoittua.

Olen kuitenkin onnistunut pitämään kroppani suhteellisen rentoutuneessa tilassa jo pitkän tovin. Nykyään voin hirveän paljon paremmin, mutta minusta on tullut vähän varovaisempi. Se ei ole ollenkaan huono asia. Ehkä sillä tavalla se on vähän huono asia, että kaipaisin todella paljon toisen ihmisen lämpöä, kaipaisin rakkautta, mutta olen aika arka sitä hakemaan ja etsimään. Yksinäisyys on kurja tunne, vaikka tiedänkin sen menevän ohi.

 Mutta en silti ajattele, etteikö se päivä koittaisi, että pääsen nuuhkimaan jonkun ihanan kainalokarvoja. Pitää vain olla kärsivällinen ja rohkea, kun aika on. :)

Hyvästit ystävälle

Moikka!

Kaikki, jotka seuraavat minua Instassa, Facessa tai Kalliossa, tietävätkin jo, että jouduin viikko sitten jättämään hyvästit rakkaalle ystävälleni Tipu-dobermannille.

Tipulla oli jo pitkään ollut nisäkasvaimia, ja ne levisivät imusolmukkeisiin, jotka estivät nesteen kiertämisen kehossa. Pelkäsin hyvästejä pitkään ja itkin niitä etukäteen pitkin vuotta. Pelkäsin sitä, että pystynkö luopumaan, kun aika on, vai pitkitänkö lopetusta sen takia, että haluan hengata koirani kanssa vielä viikon tai pari lisää, vaikka sillä ei ole enää hyvä olla.

Tipulla ei näyttänyt olevan kipuja eikä se muutenkaan tajunnut, että lähtö lähenee. Se oli ihana hönökkä loppuun asti. Tipun aika olisi koittanut joka tapauksessa muutaman viikon sisään, joten päätös oli lopulta helppo. En halunnut, että se ehtii kärsiä yhtään, joten lopetus tapahtui muutaman päivän sisään siitä, kun neste alkoi kertyä Tipun takajalkaan.

Viimeisinä päivinä syötiin nakkeja ja jätskiä, pureskeltiin palloja ja nuuhkittiin pissaa ulkona rakkaudella ja hartaudella. Ystäväni kävivät kylässä jättämässä hyvästit Tipulle. Yhdessä itkettiin, ja Tipu tuijotti täpäkkänä, että lopettakaa se vollotus ja antakaa lisää nakkeja ja lihapullia.

Nyt meillä on ollut Dadan kanssa totuttelemista elämään kahdestaan. Kovin hiljaista on ollut. Dada ei oikein nukkunut kunnolla pariin yöhän, kun unikaveri oli poissa, enkä minäkään. Mutta me selvitään tästä ja ollaan onnellisia, että saatiin olla Tipun kanssa yli 10 vuotta. Ihan mahtavaa!


Henkilön Henriikka Rönkkönen (@henriikkaronkkonen) jakama julkaisu



Luopuminen rakkaasta on aina ihan tosi vaikeaa ja kamalaa, siitä ei pääse mihinkään. Mutta juuri siksi pitää opetella nauttimaan yhteisistä hetkistä, kun niitä vielä on jäljellä. On tärkeää pysähtyä miettimään, mitä hyvää voi tehdä toisen puolesta tänään. Miten voi piristää toista? Miten voisi antaa toiselle sellaisen pienen hetken, jossa hänellä on hyvä olla. Se ei ole itseltä pois. Itseltä pois on vasta sitten, kun toista ei enää ole, eikä toisen hyväksi voi tehdä enää mitään.

Siksi nyt on aika.

Rakkautta. <3

Kolme isoa asiaa on tapahtunut

Moi! Täältä tulee nyt viikkokatsaus Herniikan elämään viikon ajalta.

Kirjoitin lukujärjestykseeni, että päivitä blogia maanantaisin. Kirjoitin tämän jo kolme vuotta sitten, mutta jotenkin aina tulee tiistai ja jokainen tietää, että tiistaisin kaikki on jo liian myöhäistä, koska viikonloppukin on tulossa ja pyykit pesemättä ja sadetta luvassa.

Nyt kuitenkin sattui vahingossa maanantai ja tässä ollaan.

Kolme jännittävää asiaa on tapahtunut.

1. 

Aloitin työstämään #kakkosta eli jatko-osaa Mielikuvituspoikaystävälle (jota on myyty jo 25 000 kappeletta WHAAAAAAT). Kakkosen työstäminen on aina vähän jännittävää. Pitäisi nimittäin olla tosi rentoutunut ja luottaa siihen, että ihan sama, onko ykkönen vai kakkonen, kunhan työstäminen onnistuu, mutta ei se aina niin helppoa ole.

Olen istunut Kallion kirjastossa läppärini ja kahvitermarini kanssa ja jännittänyt sitä hetkeä, kun pitää mennä siihen yhteen ainoaan toimivaan vessaan, koska ei voi koskaan tietää, kuka sieltä tulee ulos, vai onko ovi jäänyt vahingossa auki ja siellä joku istuu pöntöllä muna kädessä. Minä en järkyty mistään, mutta jännittävää on ollut ja kaikkea nähty.

2. 

Olin Turun Akateemisessa lauantaina tunnin pituisessa seksikeskustelussa ihanien ihmisten kanssa eli Heli Heinon ja Nina Honkasen. Heli on kirjoittanut kirjan Venuksen vuosi, ja se kertoo vaihdevuosi-ikäisen naisen seksuaalisuudesta, ja Ninalta ilmestyi juuri Onnelliseksi-tietokirja, joka käsittelee seksuaalisuutta kohdusta hauta-arkkuun.

Minua ei sitten koskaan lakkaa jännittämästä kaikki asiat. Yritin siinä meidän haastattelun lomassa juoda vettä muovimukista, mutta se ei onnistunut, koska molemmat käteni tärisivät niin paljon, ihan kuin T-Rex olisi ollut tanssimassa ripaskaa selkäni takana. Yritin myös laittaa päätä kohti mukia (ajattelin, että voinko juoda kuin koirat), mutta niskani alkoi nykiä käsieni kanssa samaan tahtiin. Päätin olla juomatta, koska olen itsenäinen rohkea nainen.

Ali Helin otti pari kuvaa meistä. En ole ihan varma, mitä teen ja kenen kanssa, mutta sellaista elämäni useimmiten on.



Sain myös uusia ihania faneja, joista toinen on niinkin nuori kuin 76-vuotias! Ehkä maailman siisteintä. Terkkuja misukoille, ja kaikille muillekin, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan. <3


3.

Sitten lopuksi tietysti kaikkein tärkein, merkityksellisin ja suurin uutinen erityisesti Sinkkublogini kannalta. Tai sinkkuuteni.

Melkein nyt viikon ajan kakkani on kellunut.

Yritän aina paperilla peittää sen, mutta vessan vetämisen jälkeen aina joku pieni iivana siinä polskuttaa pinnalla. Tänään googletin, miksi kakka kelluu. Internetin mukaan ruoansulatukseni ei oikein toimi, vaikka olen todella terveellisesti syönyt. Tämä ehkä johtuu siitä, että on ollut niin jännittävä viikko ja yksi ilta itkin joogatessa tunnin vahingossa ja spontaanisti. En pysty välillä kontrolloimaan eritteitäni. Minä en kuitenkaan usko, että kelluva kakkani johtuu huonosta ruoansulatuksesta vaan siitä, että se haluaa takaisin sisälle lämpimään niin kuin meistä jokainen aina silloin tällöin.

Se haluaa takaisin kakkoseen.

Ja näin ympyrä sulkeutuu ja blogikirjoitus loppuu kolmosen kakkoseen.

Rakkautta teidän viikkoon! Toivon kaikkea hyvää teille.

Muutokset järisyttävät elämää

Tosin minua järisyttää kaikki. Olen monesti sellaisessa iloisessa tärinässä ilman mitään järkevää syytä. Silloin ajattelen, että minua jännittää elämä.

Kerran pohdiskelimme ystäväni kanssa listaa asioista, joita jännitän, kun olin taas kerran istunut koko aamun jännäpaskalla. Olimme hetken hiljaa, repesimme nauramaan ja totesimme, että minun tapauksessani kannattaa kirjoittaa ylös ne asiat, joita _en jännitä_. Siitä listasta tulee lyhyempi.

Sellaisia asioita ovat muun muassa päiväpeiton ottaminen pois sängyltä iltaisin (päivällä vähän jännittäisi, olisi niin outoa), verhojen kiinni laittaminen iltaisin, hedelmien punnitseminen kaupassa Suomessa, bussissa istuminen, kun reitti on tuttu sekä tiskaaminen (kotona).

Ehkä juuri jännityksestä johtuen prosessoin asioita hitaasti. Minulle kuukausi on yhtä lyhyt aika kuin toiselle viikko. Viikko on minulle sama kuin toiselle yksi päivä.

Minusta myös vuosi on lyhyt aika. Vuosi on minulle neljä kuukautta: talvi kevät kesä syksy.

Luulen, että tästä hitaudestani johtuen olenkin särkenyt sydämeni pari kertaa aika napakasti. Kun tapaan jonkun kivan ja kiinnyn häneen, olen vuoden päästä ihan samassa tutustumisen jännähuumassa kuin ensimmäisen kuukauden aikana, vaikka mitään erikoista suhdetta ei olisi edes olemassa. Vuoden päästä se toinen, nopeampi ihminen on jo uudessa suhteessa, ja minä olen, että mitäs tässä oikein tapahtui näin äkkiä ja yllättäen.

Sitten prosessoin tällaista uutta jännittävää käännettä seuraavan vuoden.

Vähän häpeän tätä piirrettä itsessäni, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Ehkä pikkuisen olen tupannut syyttämään itseäni siitä, etten ole tajunnut mitään. Mutta olen aika anteeksiantavaista ihmissorttia, joten en liian kauan viitsi syytellä edes itseäni.

Olen hitauteni takia välillä aika peloissani, koska tiedän, että isot asiat ja erityisesti pienet asiat vievät minulta niin kauan aikaa pohdiskella ja toipua elämän jännityksestä.

Viime viikolla kuulin, että saan kahdeksi kuukaudeksi apurahaa uuden kirjan kirjoittamista varten. Vielä puoli sitten olin varma, etten kirjoita enää koskaan mihinkään yhtäkään sanaa. En ole koskaan elämässäni ajatellut, että kirjoittaisin kaksi kirjaa. Ehkä yhden, jos hyvä tsäkä käy. Mutta kahteen asti en ole osannut laskea. Enkä osaa oikein vieläkään.

Lisäksi kuulin, että Mielikuvituspoikaystävän pokkariversiota on myyty jo lähes 11 000. Se on ihan hirveän paljon.

Voitte siis kuvitella, miten paljon minua nyt jännittää. Aina, kun jotain suurta tapahtuu elämässäni, näen unia lapsuudenkodistani. Joka kerta palaan Heinolaan silloin. Niin nytkin. Viime yönä kirmasin raikkaissa Sinilähteen metsissä Dada-koirani kanssa. Se ei tullut kutsusta luokseni koska söi onnellisena kanadanhanhen poikasia.

Näillä mennään. Kohti uusia seikkailuita!

Kriteerit kumppanille

Sain lukijakysymyksen:

"Minä olen tämmöinen pitkän linjan Sinkku, ja jostain kumman syystä sitä huomaa tarttuvansa merkityksellisiin pikkuseikkoihin, minkä takia voi (niin kuin muka ois ylitarjontaa) olla kiinnostumatta Miehestä. Mitkä sulla on semmosia ehdottomasti Ei juttuja? Tarralenkkarit, vyölaukku, punaiset silmäripset, takatukka, iso ego..."

Kiitos kysymyksestäsi!

Minä olen erittäin huono näissä listoissa, mitä en halua mieheltä. Enemmänkin pyrin kaikessa aina vastavirtaan. Mitä suurempi vyölaukku, sen parempi. Mitä kirkkaimmat Crocsit, sen kuumempi. Mitä epämääräisempi touhottaja, sen asiallisempi.

Vaatetus ei kiinnosta minua hirveästi. Tämä johtuu siitä, että itse pukeudun miten sattuu. Pyörin kirpputoreilla ja kiihotun kaikkein räikeimmistä vaatteista, joita kukaan muu ei halua. Sukkanikin ovat eri paria. Pidän vaatteita, koska ne lämmittävät ja peittävät sellaiset kehon osat, joita porukka tuijottaisi muuten liian intensiivisesti.

Mutta valehtelisin, jos sanoisin, ettei ulkonäöllä ole merkitystä. Luulen kuitenkin, että ulkonäköön vaikuttavat kriteerit ovat suurelta osin alitajuisia. Haluan myös pitää ne sellaisena, sillä mitä jos kuvailen unelmieni miestä piirtäjälle, ja paperille muodostuu kuva isästäni. Namaste. Jos sanoitan itselleni ääneen jotain ulkoisia kriteereitä, alan itsekin uskoa niihin ja rupean kategorisoimaan ihmisiä. Siksi olen mieluummin hiljaa.

Eli oikeastaan se, mihin nykyään kiinnitän huomiota, on sisäinen maailma.

Olen muuttunut sinkkuvuosien varrella toimijasta enemmänkin sellaiseksi tarkkailijaksi. Syy, miksi olen maailman huonoin deittailija on se, että minusta treffailu-small-talk tuntuu siltä kuin olisi treffeillä itse suunnitteleman ja tilaaman pahvi-Petterin kanssa. Siinä näkee vain pinnan. (Toki jostain se tutustuminen pitää aloittaa.)

Jos saisin valita, haluaisin nähdä tyypin työssään sellaisena päivänä, kun kaikki on mennyt päin persettä. Ai ai. Niin herkullista. Seurata ihmistä tutulla maaperällä vihaisena. Siinä jäisi pahvi-Petteri kakkoseksi, nurkassa raapisi yksin paperista persettään.

Nimittäin vaikka siellä vyölaukussa olisi timantteja ja satamiljoona rahaa, lopulta ihmissuhteissa merkitsee vain se, miten handlataan negatiivisia tunteita. Miten niitä osaa käsitellä itse, ja toisen kanssa. Se määrittää suhteen laadun ja keston.

Halipusi-puolessa ei ole minulle mitään haastetta. Rakastan seksiä ja toisen hellimistä ja huomioimista.

Minua siis kiinnostaa miehessä hänen kaikkein paskimmat päivänsä. <3

Tässä vähän kuulumisia

Moi!

Ajattelin näin torstain kunniaksi kertoa vähän kuulumisia, joita ei ole. No vähän on.

Olen osallistunut yrittäjäkurssille ja miettinyt, että olisiko minusta yrittämään asioita. Täytin semmoista lomaketta, jossa kysyttiin, että tukeeko puolisoni yrittämistäni. Herranjestas, kun eihän minulla ole puolisoa! Äkkiä kirjoitin "to do"-listalleni heti ensimmäiseksi, että "hanki tukeva puoliso".

Nyt ymmärrän, miksi ihmiset ovat huolissaan yrittäjyydestä, onhan tämä alku aika hankala jo. Toisaalta olen sinkkuna tottunut nimenomaan yrittämään ihan helvetisti, joten kokemusta löytyy kyllä. Tosin viimeiset vuodet olen yrittänyt kotona istumista, että tuleeko joku hakemaan vai ei. Aika hiljaista on ollut, mutta olen pessyt paljon pyykkiä ja Netflixistä olen katsonut hyviä sarjoja, kuten Narcos.

Paljon olen miettinyt myös kainalokarvojen kasvattamista, sillä ihailen naisia, jotka ovat tehneet niin. Itse en ole vielä uskaltanut. Pelkäänkin siis korkeiden paikkojen ja lentämisen lisäksi omia karvojani. En tiedä itsekään, mitä ajatella tästä. Jatkan siis pelkäämistä.

Minulta leikattiin tänään selästä kahdesta luomesta palaset irti. Viime kerralla, kun vatsapuolelta leikattiin luomi irti, itkin niin paljon, että lääkärin sapeli ja kirves vain pomppelehtivat mahallani ihan holtittomasti eikä mistään meinannut tulla mitään. Tänään en itkenyt, koska lääkäri ja hoitaja olivat niin empaattisia ja kertoivat koko ajan, mitä tekevät. Terveisiä siis Kallion terveysasemalle, lihani pilkkominen oli kyllä mukavaa kerrankin!

Näin vähän kuulumisia siis oli tässä.

Häpykarvojani leikkasin lyhyemmiksi edesmenneen koirani trimmaussaksilla. Sekin oli kyllä mukavaa.

Heippa!

WOW

Moi!

Hei! Moi. Viikonloppuna tapahtuu Tampere-talossa. WOW - Women of the World Finland -tapahtuma kokeilee siipiään ensi kertaa Suomessa. Siellä on vaikka ja ketä upeita naisia puhumassa kaikista tärkeistä asioista, ja voitteko uskoa myös minä olen siellä kopeloimassa mikrofonia sunnuntaina klo 12-13 olevassa keskustelussa.

Jännittää jo nyt niin paljon, etten ole nukkunut. Aion puhua sinkkuudesta jotakin. Olen enemmänkin sellainen improvisaation mestari kuin suunnitelmien. Kaikki kirjoittamani puhehahmotelmat ovat vaihtuneet sillä sekunnilla, kun olen avannut suuni. En siis itsekään ole vielä ihan varma, mitä tapahtuu.

Muistakaa myös pistää seurantaan minun Face ja Insta, koska siellä on äksöniä.

Pus!



Mitä tapahtuu, kun on ollut tarpeeksi kauan sinkkuna?

Räjähtää.

No ei vaan.

Kuten vakiolukijani tietävät, olen ollut sinkkuna kahdeksan (8) vuotta. Tämä aika ei sinänsä merkitse minulle mitään. En kauhistu sitä enkä pelkää tai häpeä. Sanon sen ääneen ainoastaan siitä syystä, että tiedän sen helpottavan muita kanssasinkkuja. Voi tuntea, ettei ole yksin yksin.

Vuodet eivät ajallisesti ole minulle kovin tärkeitä. Minua ei kiinnosta aikajärjestelmä. Minua kiinnostaa oppia itsestäni uusia asioita. Minua kiinnostaa oman tunneskaalani vaihtelu. Nämä ovat lopulta ainoita asioita, joilla on minulle merkitystä. Sillä ei ole väliä, olenko 33 vai 53.

Ensimmäiset sinkkuvuodet olivat kaikkein tunteikkaimpia. Muistan, miten kauhuissani olin, kun 25-vuotiaana olin ollut itsekseni puoli vuotta. Olin ihan murskana, että miten nyt näin kauan. Eikö kukaan huoli. Tuntui olevan hirveä kiire suhteeseen ihan sama kenen kanssa. Ripustauduin kaikkiin. Ei hyvä.

Sitten seuraavat vuodet halusinkin bilettää ja etsiä baarista seksiseuraa.

Ensimmäisinä vuosina myös muut kyselivät koko ajan, että no onko ollut sutinaa. Missä sun mies on? Eikö ole löytynyt sopivaa? Mites toi mies? Ota toi. Entäs toi? Millon sä oot viimeks pannu? Mikä vika tossa muka nyt on? Jos haluu lapsia, niin nyt pitäisi kyllä jo. Ota toi.

Voitte kuvitella, että ahdistus ja paniikki lisääntyivät entisestään. En tiennyt, miten päin olla. Tuntui, että kaikin päin olin väärin. Joten ryyppäsin enemmän ja panin lisää. Silloin pystyin ainakin sanomaan, että on ollut vähän jotain juttua. Koin olevani hyvä sinkku.

Olin niin nuori ja sekaisin, etten ymmärtänyt mistään mitään vaan tein niin kuin kuvittelin, että minun kuuluu sinkkuna tehdä.

Enää en.

Nyt olen ollut itsekseni jo niin kauan, ettei kukaan enää kysy miehistä, mistä olen onnellinen. Baareissa en enää viihdy.

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen hyvässä, tasapainoisessa ja rakastavassa suhteessa itseni kanssa. Pidän hirveästi arjesta kanssani. Minusta arki on kaikkein tärkein asia maailmassa. Tai se, että siitä osaa nauttia. Parasta ovat hitaat aamuköllöttelyt sängyssäni, sitten aamukahvit, klo 19 telkkarista tuleva Family Guy, herkät tai rajut seksisessiot itseni kanssa, keväiset juoksulenkit, sateisina päivinä ikkunan tuijottelu niin kuin elokuvissa, itsekseen puhuminen, kirjoittaminen, omille pieruille naureskelu, musiikin huudattaminen ja tanssiminen yksin kotona, ja mitä näitä nyt on. Ihan tavallista arkea.

Mitä siis tapahtuu, kun on ollut tarpeeksi kauan sinkkuna?

En tiedä, mutta en valita.

Luulin eräänä iltana suihkussa yhtä häpykarvaani pimpistä roikkuvaksi hiukseksi. Ei ollut hius. Tämä on hyvä näin.

Huomenna on ystävänpäivä

Kalenterissani lukee, että huomenna on ystävänpäivä.

Minä aloin tuntua pakottavaa suorittamisen tarvetta, koska kirjoitan sinkkublogia. Että nyt pitäisi olla jotain sanottavaa tästä. Somen uutisvirtani täyttyy meemeistä, joissa rakastavaiset kokevat vihdoin sen hetken, josta runoissa puhutaan, ja me muut sitten tukehdutaan itselle ostamaamme sydänvaahtokarkkiin yksin yksiössämme.

RIP Henriikka Rönkkönen 1984-2017
Nukkui rauhattomasti pois
Kurkusta löytyi jotain valkoista

Minulla ei ole mitään sanottavaa mistään.

No vähän on.

Voin kertoa teille ennustajaeukon tavoin, että tulen heräämään huomenna ensimmäisen kerran noin klo 06.38, kun toinen koirani alkaa tuijottaa minua. Tätä jatkuu koko aamun, kunnes nousen ylös. Kyllä koiraani sitten nukuttaa. Mukava kääriytyä rullalle omaan petiin, kun on saatu emäntä keittiöön. Viime yönä heräsin jo neljältä. En tuijotukseen vaan hirveään paskan hajuun. Jompi kumpi koiristani toimi käänteisenä ilmanraikastimena, hengitti suun kautta sisään raikasta huoneilmaa ja laski sen peräreiästään ulos semmoisena tiivisteenä, että se laajenee vieläkin täällä. Nenäkarvani muuttuivat ruskeiksi. Meinasin kuolla.

Mutta en kuollut.

On hyvä muistaa, että paskakin kuuluu elämään. Ystävänpäivän tehtävä onkin muistaa niitä tyyppejä, joiden kanssa sitä voi lapioida yhdessä.

Huomenna voi siis osoittaa välittämistä jokaiselle rakkaalle tyypille omassa elämässä. Kaikkina muinakin päivinä voi osoittaa, mutta jos on jostain syystä unohtunut niinä muina päivinä, niin nyt on hyvä hetki viimeistään sitten. Muistakaa pitää huolta toisistanne huomenna ja aina.

Ketään ei saa jättää yksin lappamaan paskaa.

Kahdeksan vuotta sinkkuna WADAP!

14 vuotta sitten valmistuin lukiosta, kirjoitin kaikki muut aineet jotakuinkin perseelleen paitsi äidinkielen, erosin ensimmäisestä poikaystävästäni ja ajattelin, etten koskaan enää tapaa ketään ja olen koko loppuelämäni yksin.

9 vuotta sitten kärsin pahasta paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta, opiskelin opettajaksi, suunnittelin kirjoittavani gradun lastenkirjallisuudesta ja kävin elämäni ensimmäistä kertaa hierojalla, jossa riisuuduin alasti, vaikkei olisi tarvinnut ja häpesin sitä koko hierontatuokion ajan.

6 vuotta sitten luinkin pornoa graduani varten, runkkasin paljon, elin elämäni villeintä sinkkuaikaa, rellestin, paneskelin menemään minkä kerkesin, sain klamydian ja aloin etsiä vaihtoehtoja, miten pääsisin vuodeksi ulkomaille.

5 vuotta sitten valmistuin maisteriksi, irtisanouduin työpaikastani, jossa olin työskennellyt 7 vuotta, lopetin kohuseksibloggaamisen, valmistauduin henkisesti lähtemään vuodeksi ulkomaille ja olin tästä kaikesta vähintäänkin yhtä sekaisin kuin noroviruksen riivaama peräreikä.

4 vuotta sitten olin juuri hyvästellyt rakkaat amerikkalaiset ystäväni ja lentänyt New Yorkiin mukanani 30 kiloa tavaraa ja 281 päivää elämää Yhdysvalloissa. Join lentokenttähotellissa aamukahvia kertakäyttömukista, söin vohvelia kertakäyttölautaselta kertakäyttöhaarukalla ja –veitsellä. Laukkuuni olin laittanut pienen shampoopullon hotellihuoneen vessasta vain sen takia, että se oli ilmainen. Vuoteen sisältyi vähintäänkin 10 vuoden edestä henkistä kasvamista, muutama kilo fyysistä kasvamista, itkua, ikävää, tuskaa, surua, hymyä, nautiskelua, rentoutumista, onnea ja suurta iloa siitä, että saan ihmiset maailman toisellakin puolella nauramaan (tai vaihtoehtoisesti kiusaantumaan) olemalla oma hölmö itseni.

Vuosi sitten yksi suurimmista unelmistani toteutui, kun sain kustannussopimuksen.

Tänään en vieläkään tajua, että kirjaani myydään R-kioskeilla ja ruokakaupoissa, ja että Mielikuvituspoikaystävä löytyy monen sellaisenkin ihmisen kainalosta, jotka eivät ole koskaan elämässään ostaneet kirjaa.

Sen tajuan kuitenkin, etten enää pelkää yksinäisyyttä enkä sinkkuna (tai alastomana) olemista. Kahdeksan vuotta pärähti täyteen (sinkkuutta) ja voi Pyhä Vaginapieru, minkälainen seikkailu tämä matka on ollut.

Mutta ilman seikkailuita ei synny hyviä tarinoita. Siksi haluankin sanoa kaikille teille kanssasinkuille erään ikivanhan viisauden:

Jos pelkäät, älä tee sitä – mutta jos päätät tehdä sen, älä pelkää.

(tämä sananlasku on kenties aikoinaan tarkoitettu sotilaille, joiden tehtävä on ollut survoa kivikirves kaverin pään läpi, mutta ei mietitä sitä nyt)

Rakkautta <3

Kannen kuva: Riikka Kantinkoski