Millainen Tinder on ulkomailla?

En tiedä. En käytä. Ei muuta.

No vähän jotain muutakin voin kirjoittaa.

Jostain kumman syystä täällä Amerikan New Yorkin Brooklynissa ihan pitää muistuttaa itseään, ettei oikeasti asu täällä. Kävelen kaduilla kuin ne olisivat minun kotihoodejani, vaikka lähdenkin aina väärään suuntaan joka paikasta ja yritän vahingossa ostaa pikkuhousuja rautakaupasta mutta sitten opinkin, että apteekissa niitä myydään.

Eilen oli hiki +23 astetta, täydellinen fantasiakesäpäivä. Tänään on suomalainen kesäpäivä +8. Lakkasin kynnet sormista. Lähikahvilastani saa kahvin kauramaidolla, en voi uskoa, mutta pakkohan se on. Olen sekaisin onnesta. Yleensä menenkin sekaisin aika pienistä asioista. Suurista asioista enemmänkin räjähdän seinille, ja se on vähän jo vaarallista. On turvallisempaa iloita kauramaidosta ja apteekin pikkuhousuista ja kynsilakoista.

Toissapäivänä meinasin jo hieman poksahtaa, kun menin hissillä serkkuni kotirakennuksen kattoterassille juomaan punaviiniä ja puhumaan syvällisiä asioita hänen kanssaan. Oli niin upea kokemus. Semmoisten kokemusten jälkeen pitää aina vähän kursia itseään kokoon, että voi vastaanottaa lisää jotain vastaavaa. Muuten nahka repeää.

Iloitsen hirveästi siitä, että on olemassa elämä, joka on minun eikä kenenkään muun. Tässä se nyt on.

Elämän jännitysmomenteista

Halusin vain tulla kertomaan kaikille, jotka jännittävät matkustamista ja elämää muutenkin, että niin minäkin.

Se on ihan normaalia. Kun uusia asioita tapahtuu ja ympäristö muuttuu, voi kroppa mennä hetkellisesti tilttiin. Ei ehkä tule uni niin hyvin tai vatsa ei toimi tuttavallisesti. Minulle usein tapahtuvat ne ja vähän muutakin.

Vaikka jännitys onkin usein monella tavalla positiivista, menetän silti hippusen kontrollia omaan kehooni. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että poikkeuksetta melkein aina saan ulkomailla paniikkikohtauksen tai parikin. Suomessa ei enää useinkaan tule, mutta joskus saattaa sielläkin.

Tänne New Yorkiin kun matkustin, jo alkoi tuttu mukava kohtaus hiipiä kehooni. Se tuli jo itse asiassa Ruotsissa. Pitkä lento oli edessä, jonotettiin koneeseen. Sitä ennen Ruotsin viranomainen haastatteli jokaisen uuden matkustajan paitsi jos oli amerikkalainen. Ihan tuntui, että taju lähtee enkä osaa vastata yhteenkään kysymykseen ja joudun verhon taakse kuulusteltavaksi. Mikään ei onneksi lähtenyt ja kaikki meni hyvin, vaikka en osannutkaan vastata kysymyksiin kauhean hyvin paitsi, että "I don't know".

Viimeksi tuli kohtaus määmatkalla Thaimaassa. Oli kuuma ja nälkä ja vierasta kaikkialla. Se riitti.

Mutta niistä onneksi selviää ja aina ajattelen, että paniikkikohtaustunne kestää koko reissun mittakaavassa vain niin vähän, ettei sen takia kannata jättää lähtemättä ja kokematta. Pelko on ihan terve tunne mutta usein vähän turha.

Siksi muistutan nyt kun muistan, että kannattaa mennä vaikka epärohkeasti pelkoja päin. Ihan vaikka yksi pienen pieni askel kerrallaan. Ei tarvitse heti ehtiä määränpäähän, mikä se sitten kenelläkin on. Voi olla ihmissuhdeasia, voi olla matka maailman ympäri tai lähikauppaan, voi olla keskustelunaloitus lähimmäisen kanssa. On aina parempi ottaa se askel nyt kuin tuskailla, että matka on niin pitkä, ettei sille kannata edes lähteä. Aina kannattaa.

Me kaikki jännitetään jotakin. Meillä on erilaiset tavoitteet ja haaveet saavutuksista ja uskalluksista. Siksi ei niin paljon kannata verrata omia rohkeuden askeleita muiden vastaaviin. Sillä vaikka tämä elämä enimmäkseen onkin joukkuelaji, on tärkeää keskittyä myös yksilösuoritukseen. Se on taas jokaiselle ihan älyttömän erilainen.

Ja silleen se on just hyväkin.

Rohkeutta viikkoon!

Terveisiä New Yorkista

Terveisiä täältä maailman New Yorkin Brooklynista serkkuni luota!

Pääsin turvallisesti perille halpalentoyhtiön lentokoneilla. Ihan hyvin pysyi ilmassa nämäkin, vaikka ajattelin, että tuskin, kun on niin edullisia. Katsoin kolme elokuvaa ilman kuulokkeita, koska ne olisivat maksaneet rahaa. Luulen, että yksi elokuvista oli musikaali, mikä teki katselukokemuksesta erikoisen.

Jo Suomen lentokentällä rupesi kakattamaan. Boarding oli alkamassa ja ihmisiä hirveästi jokaisessa paikassa. Minä tungin ihmismassan läpi vessaan, jossa soi linnunlaulu ja ulostamisen äänet. Tuli sellainen kakka, etten ollut varma, milloin se alkaa ja milloin loppuu. Semmoinen lämmin, pehmeä ja notkea krapulakakka vaikkei ollut krapulaa. Istuin pöntöllä ja mietin, että hajusta päätellen nyt kakkaan. Jossain vaiheessa oli sitten vaan pakko laittaa käsi papereineen väliin ja toivoa, että kakka on loppunut. Oli se. Kun astuin ulos vessasta, ihmettelin, että Narniaanko saavuin. Missään ei ollut ristinsielua. Paskantamiseni aikana koko se jumalaton lössi oli ehtinyt siirtyä koneeseen. Vain lentoemäntä seisoi portilla ja odotti minua. Juoksin äkkiä sinne ja mietin, että herranjumala, kauan olinkaan istunut pöntöllä.

Tänään kävin kävelyllä ja voi että, kun ihan itku tuli. Viimeksi olin Yhdysvalloissa 2012-13 ja silloin oli kaikin puolin moni asia vaikeaa. Kävin läpi juttuloita, helvetillistä suossa tarpomista ja selviytymistä olivat päivät. Ja nyt sitten olen täällä taas hirvittävän paljon rohkeampana ja sisäisesti jykevämpänä. Se onkin elämässä aika erikoista, kun ihon ulkopuolella juuri mikään ei ole muuttunut mutta sisäpuolella paljonkin. Iho piilottelee paljon kummallisia salaisuuksia. Onneksi on iho.

Mukavaa viikonloppua!

Parisataa sanaa luopumisesta

Suurin osa tietääkin, että menetin viime vuonna molemmat koirani. Suru on vähentynyt, muuttunut ikäväksi. Huoli siitä, miten pystyy tarjoamaan rakkaalle lemmikille parhaan mahdollisen elämän, haihtuu koko ajan kauemmas, koska enää ei tarvitse eikä pysty vaikka haluaisikin. Se on antanut tilaa helpotukselle. Yhtäkkiä voikin ihan villisti suunnitella, miten pystyy tarjoamaan itselle parhaan mahdollisen elämän. En ole tottunut tällaiseen. Itseäkö tässä pitäisi nyt ajatella. Sairasta.

Kaikki onkin lähtenyt lapasesta. Olen mennyt sekaisin.

Kolmena päivänä olen istunut lounasravintolassa läppärini kanssa, syönyt oikein maukasta ruokaa ja tehnyt kirjoitushommia ainakin neljä tuntia putkeen. Tänään käänsin Mielikuvituspoikaystävästä pätkiä: ”Man freaks out and starts to bang into the vagina even harder until his balls are bleeding.” Järkytyn joka kerta vihaiseksi asti, että kuka tällaista kirjoittaa ei saatana. Mutta ei se mitään, sillä en ole yhtään kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että olen pois kotoa. Sairasta.

Ruokakaupassa en enää kierrä lemmikkihyllyn ohi. Sairasta. (Minulla kyllä saattanee olla edelleenkin kaapit täynnä koiranruokaa, koska en ole pystynyt antamaan niitä pois, mutta ei puututa nyt siihen. Olen maistanut kerran koiranruokanappulaa, jos sitä mietitte nyt. Ette varmaan miettineet.)

Lisäksi kotona olen jättänyt kirjoja lattialle ja läppärinkin. Yhden viikon ne olivat keskellä mattoa ihan vaan, koska mä voin. Sairasta irstailua.

Siinä se olikin. Pelkkää itsekästä sekoilua tämä elämäni nykyään. Mitä tästä vielä tuleekaan?

Pieniä uutisia suurelta Henriikalta

Terveisiä elämän keväästä! Täällä on talvi.

Täytin tässä joskus about 144,5 tuntia sitten noin 34 vuotta. Ei tunnu missään. Olen kuitenkin vielä siinä iässä, että kun oikein venyttelen ja ryhdistäydyn, kasvan pituutta. Tulee sekin ikä vielä, kun maa alkaa kutsua kehoani ja kasvukäyräni kääntyy laskuun. En ole vielä alkanut lyhentyä. Aloitan sen hommelin vasta eläkkeellä.

Kuten rakkaimmat stalkkerini jo tietävätkin, allekirjoitin toissapäivänä sopimuksen kirjallisuusagentin kanssa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että kyseinen agentti yrittää myydä kirjaani ulkomaisille kustantamoille. Voi toki olla, ettei ketään kiinnosta, mutta ajattelin silti riemuita jo kaikesta. Muutenkin aina riemuitsen asioita, joita ei ole tapahtunut. Näin pystyn kokemaan enemmän yhden elämän aikana. Yhdeksän vuoden sinkkuelämäni aikana olen ollut parisuhteessa jo kymmeniä kertoja, vaikka kukaan tapaamistani miehistä ei sitä tiedä.

Bikinirajatapaus-kirjastani on tulossa tässä helmikuun aikana ennakkotilausmahdollisuus. Kirjan saa siis signeerauksella ja nopeimmat tarrallakin. Kaupoissa ja kotonanne kirja on viimeistään 8.3. Hui saatana! Minä olen paskahalvauksen kourissa yleensäkin ihan kaikesta mutta nyt vielä enemmän.

Usein välillä silloin tällöin aina mietin, että mitä järkeä on missään, kunnes muistan, että missäänhän ei ole mitään järkeä. Tämä tekee minut iloiseksi ja saa luottamaan elämään, koska se on niin randomia.

Erittäin epämääräistä viikonloppua kaikille!

Elämä on elämää

Moikku pitkästä aikaa eli taas!

Joku kyseli blogin Face-sivulla, että miten jakselen ja voisinko tehdä videon pitkästä aikaa.

Kiitos kysymästä, jakselen ihan hyvin. Elämä on edelleen ollut aika outoa, mutta on myös paljon hyvää tässä outoudessa niin kuin esimerkiksi vapaus, jota en kertakaikkiaan osaa vielä käyttää hyödyksi mitenkään. Voisin oikeastikin tehdä ihan mitä vaan ja missä vaan. Olen tästä uudesta mahdollisuudesta niin järkyttynyt, että istun kotona. Mutta uskon, että jo vuoden päästä uskallan poistua kotoa pitemmäksi aikaa kuin mitä koira kestää olla pissaamatta. Hiljaa hyvä tulee, sanoi Henriikka kun pieraisi hississä.

Voisin kyllä tehdä videon, mutta en ihan vielä. Käsikirjoituksen viimeinen vaihe lojuu pöydälläni ja lataan siihen kaikki paukut ja energiat. Tykkään nimittäin puskea täysillä yhteen suuntaan, ja sitten vasta jonnekin ihan muualle. Järjestelmällisyys ennen kaikkea. Palikat pitää laittaa peräkkäin tai päällekäin eikä mitenkään hujanhajan. Olisin hyvä armeijassa, ja joskus nuorena ihan olinkin menossa sinne, ja poliisikouluunkin ja palokuntaan. 90-luvun pöytätietokone raksutti aariaa, kun etsin pääsykoetilaisuuksia.

Armeijaan en hakenut, koska ajatus siitä, että on kuukautiset ja pitää olla viikko metsässä, epämiellytti minua liikaa. Ja onneksi poliisi- ja palokuntapääsykokeissa olisi pitänyt vetää niin monta leukaa, etten olisi pystynyt siihen.

Enhän minä olisi herranjumala pärjännyt missään edellä mainituista ammateista päivää pidempää. En pysty katsomaan edes fiktiivisestä ohjelmasta väkivaltaa enkä verta tai neuloja, puukkoja, pihtejä. Stranger things -sarja sai minut poraamaan puoleksi tunniksi, kun se ihana nuori kikkarapääpoika haki tanssiseuraa ja ne tytöt vaan nauroi sille. EI SAA NAURAA NIILLE, JOTKA USKALTAA!

Ei itkeminen ole pahasta ollenkaan vaan tosi hyvästä, mutta mieluummin en mene ammattiin, jossa en uskalla olla.

Mukavaa viikkoa kaikille! En edes tiedä, mikä päivä tänään on, mutta se mikä on, niin hyvää sitä!!

Elämä on kuolemaa

Moikka ja terve!

Monet seuraajani tietävätkin, että tämä kuukausi on ollut minulle kova. Menetin nimittäin toisen koirani Dadan kuolemalle. Tämä tapahtui heti määmatkani jälkeen. Sieluni sopukoissa tiesin kyllä koko reissun ajan, että näin tulee käymään. Dada oli voinut huonosti jo pitkään, kaikki alkoi Tipu-koirakaverin kuoleman jälkeen toukokuussa. Kun tulin reissusta, Dadasta oli elämä hiipunut jo pitkälle kauas.

Suru on ollut läsnä, ja se muuttaa muotoaan. Ensin oli lämmin suru, joka tuli sydämestäni ja sisältäni. Itkin luopumista ja itkin joka päivä. Nyt se on muuttunut kylmäksi suruksi, joka tulee harvemmin. Ihan kuin se tulisi ulkopuolelta minua. Alan ymmärtää, etten koskaan enää näe koiriani. Toissapäivänä istuin paikalla, jossa koirani aina nukkuivat, silittelin lattiaa ja itkin pääni turvonneeksi palloksi.

On tärkeää surra.

Olenkin ollut aika väsynyt. Itkemisen jälkeen nukuttaa niin hyvin. Turvonnut pallopääni keinutteli minut 11 tunnin unille.

Elämä muistuttaa koiristani vielä pitkään. Arki on niin kovin erilaista. En tiedä, mitä kuuluu tehdä aamuisin ja iltaisin, kun ei tarvitse viedä ketään pissalle ja kakalle. Olen ollut ilman koiraa viimeksi, kun olin viisivuotias. Tuntuu kuin puuttuisi raaja. Sellainen karvainen raaja, joka rakastaa ehdoitta ja on aina iloinen ja nuolee naamaa ja osaa ulostaa ja syödä.

Mutta kaikkeen tottuun.

Ja on jotain kivaakin minulla tulossa. Nimittäin toinen kirjani on kaupoissa maaliskuussa. Olen ollut viikko tolkulla paskahalvauksen kourissa, koska editoinnin viimeinen vaihe on meneillään ja sitten ei voi enää tehdä mitään. Siitäkin pitää luopua. Pitää uskaltaa laskea se tekstinperkele maailmalle. Tämmöiset hetket ovat hirvittävän jännittäviä. Ihan jopa oksettaa. En kuitenkaan viitsi oksentaa, koska en osaa enkä uskalla, ja söin juuri kokopitkän Subin enkä minä jaa Subejani kenenkään kanssa, edes vessanpöntön.

Elämä onkin aika erikoinen pläjäys. Ensin ei tapahdu mitään, ja sitten kun vihdoin alkaa tapahtua, niin ei meinaa loppua näkyä. Voin sanoa, että tänä vuonna tunteita on tunnettu. Onneksi tykkään itkemisestä, niin ei ole niin paha tämä minun elämäni ollut.

Kiitos teille kaikille siellä ja muuallakin, että olette täällä kanssani kokemassa elämän pläjäyksiä. Toivon kaikille hirveän paljon kaikkea hyvää kivoihin päiviin ja erityisen paljon hyvää epäkivoihin päiviin.

Pus.

Ennemmin tai myöhemmin kaikki loppuu

Kaikki hyvä ja paha loppuu aikanaan, jotta elämä voi olla taas vähän aikaa suht neutraalia, kunnes se tuntuu taas hyvältä tai pahalta. Se on tärkeää, että kaikki loppuu aikanaan eikä mikään ole ikuista.

Niin myös määmatkat loppuvat.

Eilen päätin käydä seikkailulla keskustassa. Katsoin kartasta, että sinne menee paikallinen bussi, ja halusin kokeilla sitä. Kun lähdin hotellihuoneelta, tuttu taksikuski kysyi, mihin menen ja kertoi sitten, että tuohon tienvarteen käy odottamaan ja bussi tulee. Se oli hyvä keskustelu, koska olisin mennyt aivan väärän tien varteen ilman häntä.

Siinä kadunkulmassa istuin ja katselin autoja. Toisesta suunnasta tuli sellainen ihana sininen paikallisbussi. Minä vilkutin sille ja huusin "Phuket town", ja kuski näytti peukkua ja minä näytin peukkua. Sitten vilkuttelimme toisillemme hymyillen.

10 minuutin kuluttua tuli minun bussini toisesta suunnasta, pysäytin sen laserkatseellani sekä kokovartaloheilumisella ja hyppäsin kyytiin. Rupesin heti ottamaan selfietä itsestäni. Hetken päästä päätin vielä varmistaa kaikilta muilta kanssamatkustajiltani eli yhdeltä, mihin olenkaan menossa, joten sanoin kuuluvasti "Phuket town". Kanssamatkustaja näytti järkyttyneeltä, siltä kuin katukoira olisi kussut hänen kookokseensa. Jo pian tajusin, että olin väärässä bussissa menossa väärään suuntaan.

Kun kanssamatkustaja oli pysäyttänyt lihaksillaan bussin, hyppäsin sieltä pois ja menin kadun toiselle puolelle. Siinä vaiheessa tajusin, että sekä minä että aikaisemmin jututtamani taksikuski luulimme molemmat, että minä tiedän, missä on Phuket town. Muuten hän olisi tarkentanut, että mene toiselle puolelle katua. Alan ymmärtää, että päässäni on salaisia karttoja, jotka eivät mätsää todellisuuden kanssa. Tämä ei haittaa minua, koska näin elämäni on aina yhtä seikkailua.

Myöskin tajusin, että se edellinen bussi oli tosiaan ottamassa minua kyytiin, mutta minä se vain istuin paikallani ja peukutin. Ihan kuin Tinder-treffeilläkin aina. Hymyilen ja peukutan, ja lähden sitten väärään suuntaan.

Tänään ja joka ikinen määmatka-aamu olen herännyt vahingossa kello kuudelta. Yleensä en tykkää heräillä aikaisin, mutta jos vahingossa käy tällainen, minkäs teet. Olenkin huomannut, että näissä aamuissa on jotain ihanaa, kun aamupalalla on vain pari hiljaista ihmistä, ja rannallakin. Kello 13.00 minusta tuntuu, että olen valmis jo nukkumaan. Ei siksi, että väsyttäisi vaan siksi, että olen tehnyt jo kaiken. Olen aika tehokas.

Yhtä asiaa en ole vielä tehnyt, ja se on pakkaaminen. Teen sen tänään illalla, kun valvon myöhään eli yhdeksään, jopa kymmeneen.

Koska olen koko loman ajan pitänyt ilmastointia +27 asteessa ja nukkunut tyytyväisenä yöpuvussani peiton alla, tajusin, että on pakko alkaa muistutella kehoa siitä, miltä tuntuu taas elää arkussa maan alla eli Suomen talvessa. Siksi eilen laitoin ilmastointia kylmemmälle, +26 asteeseen. Nyt paleltaa.

Silti kivaa tulla Suomeen. Siellä on Dada-koissu vielä hengissä vaikka ihan riutunut on hän elämäntaakasta ja ystäväkoissun kuolemasta. Myös ystävät ja perhe on hengissä. Se on paras joulun lahja.

Mutta koska minulle ei mikään riitä, toivon pukilta myös poikaystävää. Sellaista, jota voi pussailla paljon ja kaikkialle. Kiitos.

Määmatkailu on parasta

Moikka ja terveisiä määmatkalta Thaimaan Khao Lakista!

Odottelen juuri hotellihuoneessa ajan kulumista ja katselen sateista maisemaa. Tunnin päästä "Halvempi kuin hotellitaksi" tulee hakemaan minua ja vie Phuketiin. Siellä olen muutaman päivän ja sitten palaan Suomeen. Phuketista haluaisin ostaa yhden asian eli kaksi, ja ne ovat mango sekä uikkarit, joilla voi uida. Siis sellaiset kunnon merkkiuikkaribikinit, jotka eivät valahda nilkkoihin, kun potkaisen vauhtia Mäkelänrinteen uima-altaan seinästä. Liian moni uimari on jo nähnyt persevän vakoni ja häpykarvoituksen kasvualustan täysin yllättäen ja pyytämättä.

Tämä on nyt kolmas määmatkani ja aina tulen tänne Thaimaahan, koska on niin mukavaa täällä ja lämmintä. Ei tarvitse pitää villasukkia. Suomessa aina tarvitsee kesät ja talvet.

Olin uhkarohkea ja otin palasissa olevan läppärini reissuun mukaan. Kirjoitin täällä nimittäin toisen kirjani uusimman käsikirjoitusversion valmiiksi. Ei ole enää kauaa, kun se jo menee taittoon ja painoon ja mattoon. Hirveä tuskanhiki on ollut sen takia ja ripulin. On epämiellyttävää laskea paskaa paineella vessanpönttöön, jossa on aika paljon vettä siellä pohjalla. Tiedätte, mitä siitä seuraa. Katosta saa sitä paskaa rapsutella pois viikko tolkulla. Käsikirjoituksen kanssa vähän sama homma.

Ilokseni sain tietää pari päivää sitten, että apurahahakemukseni uutta läppäriä varten meni positiivisesti läpi valaisimien ja röntgensäteiden. En malta odottaa, miltä tuntuu, kun kaikki näppäimet toimivat ja tietokone on yksi kiinteä esine.

Parasta tässä määmatkailussa on ehdottomasti se, että voi kuunnella itseään ripulin lisäksi. Minusta on kerrassaan huikeaa huomata, miten jokaisella reissulla seikkailee eri Henriikka. Aina vaan itsevarmempi ja rohkeampi. Ensimmäisellä määmatkalla näin leppoisia painajaisia, joissa minua puukotettiin ja sisäelimiäni revittiin. Toisellakin vielä näin, mutta en enää tällä kolmannella.

Välillä tykkään kuunnella vanhoja biisejä, jotka joskus vielä vuosia sitten saivat minut räkäpallona itkemään vasten puhdasta ikkunaa, koska joku mies sitä ja toinen tätä, vaikka ei oikeasti mitään.

Nyt en ole miettinyt yhtäkään miestä vaikka olen runkannut suihkussa melkein joka päivä! Tuntuu niin hyvälle se runkkaaminen sekä se, että on olemassa muitakin salaisia riettauksia kuin miehet, kuten ranskalaiset ja majoneesi, olen niin heikkona niihin ja täällä lomalla lasken itseni irti ja vedän sitä valkoista tahnaa nieluuni ja yskin rasvaa sitten kolme tuntia ulos.

Elämä on parasta siihen asti, kunnes kuolee. Toivottavasti vanhana majoneesit rinnuksilla.

Mukavaa viikkoa teille kaikille, olette ihania, ja rohkeutta kaikille, jotka lähtevät määmatkoille, se ei ole välttämättä niin helppoa mutta todella palkitsevaa!

28 asiaa, joissa olen hyvä

Kirjoitin noin vuosi sitten tänne blogiini 24 asiaa, joissa olen hyvä. Koska huomenna alkaa kuulemma marraskuu, päätin tehdä uuden listan ihan vaan siksi, että kuulemma on se marraskuu jo, ja ihminen tarvitsee pimeisiin iltoihin valoa sisältäpäin.

Tässäpä siis 28 kohdan lista asioista, joissa olen hyvä.

1. Olen hyvä lukemaan aamuisin uutisten otsikot väärin.

2. Osaan herätä aikaisin sekä vahingossa että tahallani.

3. Olen hyvä ajattelemaan kuolemaa lentokoneessa koko lennon ajan.

4. Piereskely.

5. Stalkkaaminen.

6. Olen erinomainen uskomaan omia selityksiäni.

7. Muistan aina kuunnella toista.

8. Osaan olla katsomatta puhelintani aika paljon, kun olen muiden ihmisten seurassa.

9. Pääsen asioista hyvin yli, koska annan itselleni aikaa käsitellä niitä.

10. Osaan nähdä hyviä asioita kaikessa, vaikka olisinkin ihan tosi vittuuntunut.

11. Olen hyvä rakastamisessa ja anteeksiantamisessa.

12. Ilahdun, kun näen ruokaa.

13. Olen universumin paras hieroja.

14. Osaan antaa muiden olla sellaisia kuin he ovat.

15. Pakaralihasten jännittäminen vuorotellen musiikin tahtiin.

16. Yksin puhuminen yksin ollessa ihan jo hississäkin tulla tupsuttaa suusta tarinaa.

17. Osaan harjoitella käsilläseisontaa vuoden oppimatta sitä.

18. Pystyn aistimaan toisista ihmisistä enemmän kuin he tietävätkään.

19. Olen hyvä uskomaan romanttisen rakkauteen siitäkin huolimatta, että enimmäkseen kaikki yritykset menevät suohon.

20. Yksin oleminen.

21. Itseni hemmottelu esimerkiksi masturboinnilla ja hyvällä Netflix-sarjalla ja ruoalla.

22. Osaan tuntea kaikkia tunteita.

23. Lapsenvahtiminen.

24. Osaan olla tosi ihana.

25. Olen hyvä pitämään jouluvaloja ympäri vuoden ja kuuntelemaan joululauluja lokakuussa.

26. Osaan uida.

27. Olen hyvä olemaan ajoissa joka paikassa ja silloinkin, kun olen myöhässä, olen ajoissa.

28. Olen taitava elämään.


Noin. Tällä kertaa napsahti 28 kohdan lista yhdeltä istumalta ja kerran seisomalta. Tee sinäkin oma lista itsellesi.

Pus.

Määmatkavalmisteluiden tekeminen on parasta

En ole tehnyt yhtään mitään. Reissuun on vielä kuukausi.

No yhden tärkeän valmistelun olen tietysti tehnyt, mutta sehän on itsestäänselvyys. Olen säännöllisesti muistuttanut Suomeen jääviä ystäviäni ja tuttujani ja jopa tuntemattomiakin, että olen lähdössä kahden viikon lomalle ihan pian. Tätä valmistelua ei saa missään nimessä unohtaa. Muuten reissusta tulee ankea eikä siellä pysty nauttimaan mistään. Paras reissu on sellainen, josta muut ovat kateellisia. Edes vakuutus ei ole niin tärkeä, koska ei sillä tee mitään, ellei satu jotain. Mutta kateuden voimalla siivittää itsensä onnellisuuden transsiin todella helposti, ja paskastakin reissusta tulee kerrassaan ihana - ainakin jonkun toisen mielestä, ja se riittää.

Kohteenani on tuttuputtu Thaimaa, missä tavoitteeni on liikkua hotellihuoneesta meren rannalle ja lopulta veteen meduusan raiskaamaksi. En pidä heistä niin paljon. He tulevat näkymättömyysviittansa kanssa iholle asti ja yrittävät tuhota kaiken. Toisaalta ymmärrän kyllä. Jos joku tulisi täysin yllättäen ja pyytämättä kusemaan minun kotiini, minäkin hermostuisin.

Aion myös syödä paljon ja kaikkea, mitä vain tekee mieli. Ranskalaisia perunoita välipalaksi ja limsaa, jossa on vähintään desissä kolme kiloa sokeria ja muita piristeitä. Ehkä myös kirjoitan, mikäli läppärini säilyy ehjänä sinne asti. Tänään koneellani oli taas huono päivä eikä meinannut käynnistyä. Ehkä hänestä tuntuu kurjalta, kun hänen pohjansa on 95-prosenttisesti irti. Joudun kannattelemaan häntä esineiden päällä, koska hänen perseensä pörisee ja ylikuumenee hikiseksi. Minä ymmärrän häntäkin. En minäkään jaksaisi.

Tänään olen näemmä ymmärtäväisellä päällä. Oikein empaattinen ja mukava ihminen. Huomisesta ei tiedä kukaan.

Ihanan ymmärtäväistä viikkoa kaikille!

Kuulumisia

Hei,

Ostin pari viikkoa sitten uuden sängyn, joka on korkeampi kuin mikään muu asia tai esine asunnossani. Onneksi olen kiipeilijä, en pääsisi tänne muuten. Kirjoitan tätä kirjettä teille sänkyni päältä.

Sain kirjani muokatun käsikirjoituksen kustannustoimittajaltani takaisin. Olen hakannut sormiani näppäimistöön, päätäni seinään ja levottomia jalkojani yhteen kuin heinäsirkka. Dildostanikin loppui patteri. Minulla on ollut täällä siis yhden naisen orkesteri. Kun olen vanhentunut ja viisastunut tarpeeksi, siirryn Sörnäisten metroasemalle tienaamaan. Kikkaa on soiteltu.

En ole poistunut täältä sängyn huipulta kertaakaan. Suutani kuivaa, hirveä jano ja nälkä, vähän pissattaakin. Ilma on täällä ylhäällä raikkaampaa ja ohuempaa. Joskus koirani pieru eksyy tänne yläilmoihin ja muistuttaa aikaisemmasta, maallisesta elämästäni.

Koirani on ottanut asuntoni haltuunsa ja ruvennut ilmeisesti käyttämään kovia aineita.

Henkilön Henriikka Rönkkönen (@henriikkaronkkonen) jakama julkaisu


Kaikkea hyvää sinne maan päälle.

Seksi on kyllä niin kivaa

Nussiminen. Tuo seitsemästä sekunnista useaan tuntiin kestävä akti sisältää enimmäkseen penetraatiota, nuoleskelua, imeskelyä ja suutelemista. Huohotus kaikuu seinillä, hiki valuu noroina pitkin ihoa ja maailma ympäriltä katoaa, kun tämä himon ja kiiman totinen yhdistelmä ottaa paikkansa kahden ihmisen rakastavassa syleilyssä.

Nainen asettuu kontalleen ottamaan vastaan miehen seipään suoraan takaapäin. Ja voi että miltä tuntuukaan, kun mies survaisee melansa sinne, vaginaan. Syvälle. Uudestaan. Ja uudestaan. Ottaa tukasta ja repii.

Peitto tipahtaa lattialle, lakanat kastuvat hiestä, huoneen lämpötila nousee, naapuri laittaa television ääntä kovemmalle, koivu aloittaa kukintansa keskellä talvea ja koira siirtyy sängyn viereen heiluttamaan häntää ja nuolemaan nilkkoja.

Juuri silloin, kun vähintäänkin toinen on ihan, että mä tuun just. Että 15 sekuntia enää.

Niin juuri sillä hetkellä läsähtää kaverin kiveksille vaginapieru.

Ja voi jumalauta, kun ei olla koko suhteen aikana uskallettu pieraista kaverin seurassa. Vessanpönttökin on täytetty kolmella vessapaperirullalla, ettei ruskean tolpan tippuminen veteen kuuluisi pahvisten seinien läpi. Siis jos on ollut _ihan pakko_ ulostaa. Mieluumminhan sitä pidättää koko yhdessäoloajan. Vatsa killottaa loppuviikosta, kun siellä on viiden vuorokauden paskat survoutuneet niin tiukkaan pakettiin, että voisi perustaa sementtifirman.

Ei auta se fakta, että vaginapieru ei haise ja että ilmaahan se vaan on. Koska se jumalauta kuulostaa ihan märältä fartilta, joka tussahtaa ulos löysästä peräreiästä.

Ja mikäli vaginapierun jälkeen miehen kasvoilla on edes sekunnin verran järkyttynyt peura ajovaloissa –look, on naisen pakko sanoa ne sanat.

Että en pierassu.

Sen jälkeen jatketaan aktia eri asennossa. Molemmat tekevät julmetun kovaa ajatustyötä, jotta pierun ääni menisi mielestä pois. Että pystyisi taas rentoutumaan ja nauttimaan. Mutta eihän se mene. Siellä se törisee ja paukkuu.

Ikuisesti.


(Nostin tän vanhan klassikon neljän vuoden takaa tähän etusivulle teidän riemuksi ja ratoksi.)

Ulkonäön kommentoinnista vähän asiaa

Tiedättekö, kun monet nuoret ihmiset näkevät itsensä vääränlaisina kaikin puolin? Väärän kokoisina ja näköisinä. Ja aika monet vanhemmatkin ihmiset. Tätä vääryyttä yritetään peittää eri keinoin. Toivotaan, ettei kukaan näe oikeaa ihmistä kaikkien niiden piilojen takaa.

Sitten mietitään koko kansan voimin, mistä tämä vääristymä johtuu. Usein puhutaan mediasta ja somesta ja niiden luomista ulkonäköpaineista. Niistä onkin hyvä ja erittäin tärkeä puhua.

Mutta kuinka paljon puhutaan siitä, mitä tapahtuu lähes jokaisen kotona joka ilta useita tunteja putkeen? Niistä yhteisistä hetkistä, kun istahdetaan telkkarin ääreen ja katsotaan porukalla kivoja ohjelmia. Kuinka paljon puhutaan siitä, mitä suusta lipsahtaa noina hetkinä?

"Onpa toi lihonu. Mitä tolla on päällä?! Kato noita laseja, ei sovi yhtään. Miten se puhuu tolleen? Taitaa olla syönyt kakkua koko loman. Hirveet silmäpussit. Toi huulipuna on kauhee. Näyttää aika pullukalta tossa paidassa. Ihme friikki."

Aikuiset juttelevat siinä. Ihan läpällä. Nauravat päälle. Eihän tämä ole vakavaa. Huumoria huumoria. Mitäs menevät televisioon.

Mutta entäs sitten, kun siinä vieressä istuu se viisivuotias napero pehmolelu kainalossaan ja kuuntelee tätä illasta toiseen koko lapsuutensa ja nuoruutensa.

Se on puhetta, jonka lapsi oppii. Siitä tulee nopeasti sisäistä puhetta itseä kohtaan.

"Oonpa mä lihonu. Näytän kauheelta näissä vaatteissa. Nää silmälasit tekee musta ruman. Mä puhun niin tyhmästi. Miks mä söin sitä kakkua, oon läski. Hirveet silmäpussit. Tää meikkikään ei auta mun rumaan naamaan. Kukaan ei voi rakastaa mua, kun oon tällanen ällötys."

Me rakennamme sanoilla tätä hetkeä ja tulevaisuutta. Me muokkaamme jopa menneisyyttä toisenlaiseksi; semmoiseksi, mikä sopii meille parhaiten, koska sellaisia tarinoita on kivempi kertoa. Pistetään vähän ruutia tuonne ja ruusunlehtiä tuonne.
 
Kun toinen kaatuu, sillä on ihan helvetisti merkitystä, ojentaako käden ja auttaa vai osoittaako sormella ja nauraa.

Sillä on ihan helvetisti merkitystä, mitä sieltä suusta tulee ulos.

Pari sanaa rohkeudesta

Minä käskin itseäni kirjoittaa pari sanaa rohkeudesta.

Kirjoittamisen sijaan olen tehnyt kaikkea muuta kuten tiskannut, laittanut pyykkikoneen päälle ja odottanut, että se on valmis, seissyt parvekkeella, tuijottanut minttuani, koskenut minttuani, nostanut minttuni ilmaan ja laskenut alas. Lisäksi olen imuroinut, nähnyt ystäviäni ja yhden metsäkauriin, kävellyt metsässä ja tullut neljä vuotta vanhemmaksi.

Aika vierii niin nopeasti, kun pitäisi kirjoittaa rohkeudesta. Rohkeus on vaikea sana, koska se merkitsee niin eri asioita meille.

Joidenkin mielestä minä olen rohkea, kun puhun vaikkapa vaginapieruista ja nännikarvoista. Omasta maailmastani käsin jutustelen ihan arkisia ja tavallisia asioita. On helppoa istua koneen ääreen ja naputella koneella sanoja tai haastattelussa kertoa rehellinen vastaus rehelliseen kysymykseen. Minulle ei nouse puna kasvoille eikä sydän hakkaa rinnasta ulos näiden aiheiden takia.

Mutta oikeastaan kaikkea muuta jännitänkin. Kaikkea. Jännitän elämää. Esimerkiksi tänään näin hiekkatiellä ison toukan. Halusin pelastaa sen, ettei kukaan tallaa sitä. Yritin pienellä tikulla saada kaveria kerälle ja sitten nostaa ruohon sekaan, mutta se oli tietysti ihan paniikissa ja sätki henkensä edestä tikkuni takia ja sen takia, että koirani kuono oli aikalailla siinä kiinni. Olin varma, että toukka hyppää kohta ilmaan kasvoilleni, virtsaa niille ja huutaa kirosanoja ivallisesti.

Onneksi niin ei käynyt. Kun olin saanut toukan pelastettua pusikkoon, kokeilin kädellä sydäntäni, joka oli vaihtanut rintakehässä paikkaa toiselle puolelle. Miten jännittävä viisiminuuttinen.

Sama jännitys puskee päälle, kun pitäisi puhua omista tunteista kasvotusten sellaisen ihmisen kanssa, jolle asia on relevantti, koska siinäkään ei voi tietää, hyppääkö toinen kasvoille ja virtsaa ja kiroilee.

Mutta rohkeutta onkin monenlaista.

Kohtaamme lähes joka päivä jotain, mikä vaatii rohkeutta, mutta emme vain huomaa sitä. Näemme usein vain lopputuloksen. Vielä useammin näemme epäonnistumisen - emme sitä, mitä tapahtui juuri ennen. Kun sykkeet nousivat. Kun yhtäkkiä sanoimmekin jotain. Kun jätimmekin sanomatta. Kun siirryimme syrjään. Kun otimme tilaa itsellemme.

Lähdemme sivupoluille hymyssä suin, mutta kun tulemme takaisin päätielle yltä päältä mudassa ja naarmuilla ja kyyneleet poskilla, emme enää muista, miten rohkeaa oli kävellä siellä, missä kukaan ei ollut vielä kävellyt. Meitä vain harmittaa ne naarmut.

Siksi haluaisin nyt muistuttaa jokaista, että sinä olet ihan hirveän rohkea. Usko pois. Olet vain unohtanut sen kaiken tämän kiireen ja suorittamisen ristitulessa. Seuraavan kerran, kun katsot itseäsi peilistä, hymyile ja sano, että hei kuules sä olet ihan sikke rohkea, kiitos siitä, sun kanssa on kiva tallustaa tätä elämää.

Näillä eväillä viikonloppuun. Pus!

Peräreikäleipä

Sitä mietin toisen kirjani nimeksi, mutta onneksi otsikon keksiminen on kustantamon homma eikä minun.

Viime viikolla kävin pitkän harkinnan jälkeen ostamassa itselleni sängyn, joka tulee vasta monen viikon kuluttua kotiini. Nykyisen vanhan sänkyni ostin lukioikäisenä Heinolasta. En muista, oliko siellä huonekaluliike vai ostettiinko kaikki jonkun takakontista. Joka tapauksessa maksoin sängystä 1000 markkaa, jotka olin säästänyt paistamalla hampurilaisia Heinolan Mäk Donaltsissa 6,25 euron tuntipalkalla. Joskus tein ylitöitä ilman taukoja ja sain kiitokseksi hampurilaisen. Hyviä aikoja.

Vanha sänkyni on palvellut minua hyvin, tosin viimeiset pari vuotta olen öisin tuntenut pussijousitetut vieterit perseessäni. Se on ollut oikein mukavaa, mutta mikäli haluan hallita sulkijalihaksiani vielä 10 vuoden kuluttuakin, on parempi hyvästellä sänky. Ehkä pidän pari vieteriä kuitenkin.

Minulla taitaa olla joku anaalifiksaatio, mietin usein, kun luen tekstejäni. Ei se mitään, sanon sitten itselleni. Olet hyvä sellaisena kuin olet, jatkan.

Huomenna vedän sukkahousut jalkaan ja mekon päälle ja salakuljetan anaalini Seksologisen seuran 20-vuotisjuhliin.

Nyt lopetan kirjoittamisen.

Mukavaa viikonloppua kaikille!

Syksy ei saavu koskaan

Olen odottanut syksyä nyt jo viikon. Olen maannut paikallani viltin alla. Välillä olen seissyt hellan ääressä ja keittänyt vettä, josta voin tehdä teetä, mitä en halua juoda. Juon vain kahvia.

Se ei tule. Minulla on hiki koko ajan. Yhdeksän aikaan illalla näen ulkona vielä eteeni, naapurit eivät ole muuttunut tummiksi hahmoiksi pimeydessä, joihin törmäämistä pitää vältellä kuin jossain videopelissä. Huoh.

Olen yrittänyt katsoa kauhuelokuvia ja murhamysteerisarjoja, mutta pelkotilojeni syntymistä häiritsevät ulkoa kuuluvat lasten leikkimisen äänet sekä jatkuvat grilli-ilottelut ja puheensorina. Kello 19.00 pitäisi jokaisen vaipua oman kotinsa keinovalaistukseen eikä "ottaa viimeisiä irti tästä loppukesästä". Miten voin luoda itselleni traumoja ja painajaisia, jos elämä jatkuu näin?

Parvekeyrittini eivät kuole vaan elävät elämänsä tuuheinta ja hedelmällisintä aikaa. Aina, kun vien biojätteen pois, katselen parvekkeella olevaa minttuani ja basilikaani aggressiivisesti. Joka ikinen päivä joudun keksimään jotain ruokaa niiden kanssa. En jaksa enää. Haluaisin jo syödä viikko sitten ostamani einekset, mutta onneksi ne säilyvät tammikuuhun 2018. Silloin on varmasti jo syksy.

Ulko- ja sisäliikunnan lopetin hyvissä ajoin 1.8.2017, koska arvelin säiden huonontuvan minä hetkenä hyvänsä ja jumppasalien täyttyvän yli-innokkaista ihmisistä.

En tiedä, mitä tehdä. Olen arvioinut sään väärin, ja se hävettää. Minulle tulee tästä kaikesta huono itsetunto.

Kauanko tätä pitää vielä jaksaa?

Kaikki palaa alkuun

Kello on nyt 20.53 ja laitoin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kattolampun päälle, jotta näen kirjoittaa. Se tarkoittaa, että syksy tulee ja että osaan käyttää valokatkaisijaa.

Kuuntelen tunnelmaan sopivaa kappaletta Spotifystä. Se on Silta-sarjan tunnari, Choir of Young Believersin Hollow Talk. Erityisesti tykkään koko kappaleesta, mutta osaan laulaa siitä vain yhden kohdan, ja se menee näin: "And everything goes back to the beginning." (Luulin pitkään, että kappaleessa lauletaan tanskaa paitsi että välillä vähän englantia "up in the ass"-tyylisesti jotain sinnepäin, mutta ei, kyllä se on kokonaan englantia.)

Kiinnitin tuohon kohtaan huomiota, sillä mielestäni asiat menevät aina alkuun, takaisin jonnekin, mistä ne ovat lähteneet jolkottelemaan teille tietämättömille. Me ihmiset kohtaamme uusia tilanteita ja tunteita, opimme elämästä joka päivä. Käymme henkisesti ja fyysisesti paikoissa, joista jää muistoksi arpia ja timantteja, joskus tyhjät kädet. Sitten kuitenkin lopulta palaamme sinne, mistä olemme lähteneet. Olemme ehkä vähän muuttuneet, joskus paljonkin, mutta silti tulemme takaisin omana itsenämme.

Käymme ihmissuhteissa. Vierailemme tunteissa. Lähdemme usein mahtipontisesti, reppu täynnä tavaraa, torvet soiden. Tulemme takaisin, joskus vuosienkin päästä, ryytyneenä mutta usein helpottuneina. Tulemme takaisin vihasta ja katkeruudesta, rakkaudesta ja ilosta. Tulemme pois peloista.

On olemassa keskipiste, jossa meidän ei tarvitse nojata mihinkään, jossa ei tarvitse ottaa tukea mistään tai pitää kiinni.

Paikka, jossa voimme hetkeksi laskea irti kaikesta. Se voi tuntua pelottavalta paikalta, koska usein siellä ollaan vähän uupuneina kaiken sen ryytymisen jälkeen. Ja koska siellä ollaan aina yksin.

Mutta ei tarvitse olla huolissaan. Se on oikeasti tosi turvallinen paikka. Se on sinun paikkasi. Se olet sinä. Sinä olet universumi ja avaruus. Sinä olet koti.

Joten mieti tarkkaan, ketä lasket sisään. Ja muista lukita ovi, kun taas jaksat lähteä seikkailulle. Muista, kuka olet. Kun et kadota reissussa itseäsi, kotiintulo ei tunnu niin pahalta.

Ihanaa elokuuta, antaa syksyn tulla.

Kannen kuva: Riikka Kantinkoski